keskiviikko 24. helmikuuta 2010





Luin Aliide Truun tarinan parissa päivässä. Jäin koukkuun. Kirja kosketti enemmän kuin mikään kirja pitkään aikaan. Herätti kysymyksiä, kiitosta omasta elämästä, noloutta omasta tietämättömyydestä. Haluan lukea sen uudelleen enemmän ajatuksella, tekstin symboliikkaa ymmärtäen. Heti alussa tajuten kärpäsen merkityksen. Huomenna menen katsomaan näytelmän.

Maisema peittyy joka päivä enemmän ja enemmän. Mittasin nyt, lunta on ikkunalaudalla 15 senttiä.

Löysin pojalta viisi rakkulaa.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Yksikätinen




Osaan pestä perunat, tehdä muussin, keittää teetä, pukea housut yhdellä kädellä. Avata teepussin ja maitopurkin. Banaanin kuoriminen onnistuu, vaan ei appelsiinin taikka mangon. Osaan pyyhkiä vessassa odottavan muksun pepun yhdellä kädellä ja pestä sen käden ihan itsekseen. Kääntää nurinpäin menneen paidan oikein päin.

Tiskata en osaa yksikätisesti enkä kutoa. Tietokoneen käyttö on tuskallisen hidasta ja näppäimistön näpytys. Vaan tulee tämäkin postaus yhdellä näpyttäen. Tekstin maalaaminen ilman hiirtä vaatii yhdeltä kädeltä akrobatiaa. Kun vasen väsyy kantamukseen, kaikki hankaloituu.

Juon teeni kylmänä ja syön jäätelöni kuumana.

Nimim. 7,5 kilon punnusta kannellen

sunnuntai 21. helmikuuta 2010





Emme ole olleet ulkona kolmeen päivään. Kaikkien aikojen pisin pakkasjakso jatkuu, nyt taitaa olla menossa jo nelosella alkava luku pakkaspäivien jatkumossa, vaiko jo vitosella? Viima on pureva ja pakkasta on reilut kaksikymmentä astetta. Kävin äkkiä laittamassa auton lämmitykseen, lähden kohta lämmittelemään lihaksia pilatekseen.

Perjantaina kävin illalla uimassa. Vanhempi tenava oli mummilassa yökylässä. Katselin uimahallissa kilpauintia harjoittelevia lapsia. En pistäisi yhtään vastaan jos meidän pojista tulisi komearyhtisiä uimareita. Itsekin pitäisi mennä uimakouluun, että osaisi uida oikein eikä niska jäykkänä. Totesin että vesijuoksu on kivaa ja reisille tehokasta, mutta tarvis siinä juttukaveri olla.

Oli pakko kuvata tuo avautuminen mukissa vaikka vähän matkinkin toista blogia.

torstai 18. helmikuuta 2010

Neljäs neljännestätoista


Intouduin kaivelemaan arkistoja blogeissa pyörivän haasteen myötä:
1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Koska neljännen kansion neljäs kuva oli liian henkilökohtainen julkaistavaksi, valitsin neljännen kuvan neljännestätoista kansiostani. Kyseessä on hotellihuoneemme vessa (ennen käyttöä!) lomamatkaltamme Kroatiassa. Kysymys kuuluu miksi pönttö on kuvattu...?

Olimme reissussa elokuussa 2005 ja matka oli erityinen siksi että siellä tajusin olevani raskaana. Ja yhdeksän kuukautta myöhemmin syntyi esikoispoikamme. Hotelli oli siisti, rannat pitkät ja merivesi kristallinkirkasta. Matkan parasta antia oli ehdottomasti vierailu sadunhohtoisessa Dubrovnikissa, joten kuva siitäkin tähän muistoksi. Enkä nyt haasta ketään.

maanantai 15. helmikuuta 2010

Pahoja unia





Jos ei ole valoa, ei ole varjoja. Valo lisääntyy ihanasti. Ostin ensimmäiset tulppaanit ystävänpäiväksi.

Olen nähnyt outoja, todentuntuisia unia. Havahdun kauhuun. Vauva putoamassa järven jäihin, sotapommituksia, vesivahinkoa ystäväni talossa. Eilen pyörin sängyssä saamatta unta, mietin syvällisiä ja keksin kolmekin hyvää kirjoitusaihetta. Nyt en muista niistä yhtäkään. Mutta hyviä ne olis ollu. Heräsin uneen jossa lompakkoni, avaimeni oli varastettu ja vanhempieni kotiin murtauduttu. Päätin käskeä miehen asentaa parempaa turvaa meille kotiin ja kotiinkotiin. Valvoin kuullen risahduksia parvekkeelta ja töminää rappukäytävästä.

Positiivista on että unia ylipäätään näkee. Olen siis nukkunut. Meni taas kolmisen yötä nukkuen tunnin pätkissä, O:ta vaivaa ikenestä puskeva hammas tai mikä lie. Ja sitten vaivasi väsymys.

****************************************************************************

Viime viikolla klo 20.45 iltatouhut pahasti myöhässä katsoin iltauutisten säätiedotusta, mies sanoi käyvänsä äkkiä suihkussa ennen lasten nukuttamista. Minä menin vaihtamaan O:lle vaippaa ja yäppää. Jään lepertelemään vauvalle. Kun tulen takaisin, pojalla on kauhistunut katse sohvalla. Eieieieieie......mitä sieltä tulee? Juoksen herranjumala television eteen ja nappaan kaukosäätimen. CSI voi järkytyksen ällötys. Miten huono, HUONO äiti! Pitikö jättää sille kanavalle?! Tuli niin paha olo pienen puolesta. Joutua tuollaista näkemään 3-vuotiaana. Melkein itkin laittaessani pelästynyttä nukkumaan. Lapsuus peruuttamattomasti pilalla ja kauhuohjelma tallentuneena pojan aivoihin.

Puoli tuntia myöhemmin menen äkkiä kelaamaan taaksepäin että näkisin mitä siinä näytettiin (kun on nyt boksissa kelausmahdollisuus). Tällä kertaa ei onneksi mitään muuta "kuin" ampumista. Ei silvottuja tai mädäntyneitä silmät auki sojottavia ruumiita, eikä heti sitä ruumiinavauskohtausta. Omassa lapsuudessani pahinta mitä televisiosta tuli oli Dallas enkä sitäkään olisi missään nimessä saanut katsoa. Olkoon sitten aina vaikka urheilukanavalla. Tai kiinni kokonaan.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Atsii atsii aivastus!


Flunssanparannussmoothie:

päärynä
banaani
mustaherukoita
metsävadelmia
vaniljasoijajogurttia
hunajaa
sitruunaa

perjantai 5. helmikuuta 2010

Rauhallinen keskiviikko




Keskiviikkona isompi poika vietti pappalassa koko päivän. Pienempi poika antoi äidin viettää itsekseen laatuaikaa nukkumalla 5 tuntia parvekkeella. Mitä tekee äiti?
- kävelylenkin kirjastoon kun ei taaskaan muista sen aukeavan vasta klo 12 ja shoppailukierroksen lastenvaatekirppikselle
- surffailee netissä
- paistaa itselleen tonnikalapihvejä ja lämmittää eilistä kasvisgratiinia
- leipoo muffinsseja
- järjestelee pieneksi jääneitä vauvanvaatteita pois ja tuo isompia tilalle
- lukee päivän lehden
- pesee pyykkiä
- syö rauhassa kolme muffinssia ja juo kupin kahviakin erityisen päivän kunniaksi

tiistai 2. helmikuuta 2010

Puoli elämää


Parissa muussakin blogissa on siivoiltu ja esitelty laukkujen sisältöä, niinpä päätin minäkin tehdä koska kassini oli taas täynnä kaikkea silppua.

Mies kutsuu laukkuani sipulisäkiksi. Jos joskus pyydän häntä ottamaan laukustani jotain, ottaa hän kasvoilleen aivan toivottoman ilmeen kun ei sieltä kuulemma kuitenkaan mitään löydä. Nyt uusimman laukkulöytöni nähdessään hän vaan nauroi että tonnehan mahtuis jääkiekkovarusteet. Kassit ilmeisesti suurenee ja suurenee ja kuulemma kannan niissä puolta elämää. Mutta kuten tästäkin kuvasta näkee, sinne mahtuu kaikki olennainen, oikeastaan koko elämä. Mutta miksei sitä puhdasta nenäliinaa ole juuri silloin kun sitä kipeimmin tarvitsisi?

Tänään kassistani löytyi:
- kaksi kynää
- lompakko
- puhelin
- avaimet
- purukumipussi
- salmiakkikarkkinäytepussi
- kolme huulikiiltoa
- pipo
- tutti
- käsidesi
- Scarlett Johanssonin ja Pete Yornin levyn kansi
- hiuspanta
- aikataulukirja
- pussukka jossa sisällä särkylääkkeitä, hammasharja ja -tahna (Yhteen aikaan tuli töihin niin kiire että jäi hampaat pesemättä. Pesin ne sitten töissä) ja muita naisten hygieniavälineitä
- epämääräinen kasa käytettyjä ja käyttämättömiä nenäliinoja, servettejä, kuitteja ja pysäköintilappuja

Samalla siivoilin kaksi muutakin kaappiin tungettua laukkua joita olin kesällä käyttänyt. Niistä löysin mm. hyttyskarkotetta, aurinkolasit ja -rasvaa sekä muutamia museoesitteitä. Eipä noita ole nyt kaivattukaan.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Kaatumisia ja katumisia




Viikonloppuna vihdoin pakkasasteet laskivat (vai sanotaanko että nousivat?) ja pääsimme harjoittelemaan luistelua. Kuten kaiken muunkin uuden harjoittelu, T:tä ei yhtään huvittanut. "En mää osaa, mää kaadun aina!". Veti makaroniksi jäälle. Minäpä siihen tylysti 3,5-vuotiaalle: "Onko kivaa kun ei osaa koulussa luistella kun kaikki muut osaa? Ei voi oppia jos ei harjoittele." Melkeinpä heti kaduin noita lauseita sanottuani ne. Mutta kas: hetken kuluttua pikkukaveri pysyikin pystyssä, naama virneessä lähti tahkoamaan lumista kenttää. Alkoi laulella: "...jos vain tahdot, niin voit..."

Välillä juotiin kuumaa mehua ja sitten taas jatkettiin. Kaatumiset välillä ei haitanneet. En meinannut saada pikku luistelijaa pois kentältä.

Minäkin sain hien pintaan kiertäessäni kenttää. Tällainen melkein kolmekymppinenkin uskalsi ottaa kovat vauhdit kun kenttä oli niin luminen että kaatuminen ei pelottanut. Aina luistellessa tulee mieleen oma aktiiviluistelu-urani vuodelta 1986. Se taisi kestää kaksi viikkoa. Äiti ompeli ihanan luisteluasunkin, vaaleanpunaisesta ja -sinisestä verkkakankaasta. En vaan yhtään muista miksi lopetin. Näin jälkeenpäin harmittaa. Kuten se, etten alkanut pikajuoksijaksi tai pituushyppääjäksi näillä koivilla.

Loppujen lopuksi oli siis tosi hauska luisteluretki! Tai retki ja retki....kenttä on ulko-ovestamme noin 30 metrin päässä.