Olen viime aikoina törmännyt sanoihin joista tajuan ettei niitä käytetä meidän kielessämme enää. 3-vuotias ihmettelee mistä ihmeestä isoisä puhuu mainitessaan karamellit tai tikkunekut. Eräässä kirjassa tyttö söi pikkuleipiä. "Mitä ne ovat?" "Keksejä".
Mitä ilmeisimmin poikani ei tule käyttämään lankapuhelinta (ennen se oli vaan puhelin), videonauhuria tai kasettisoitinta (paitsi isoäidillä kuunnellessaan meidän vanhoja satukasetteja).
Äitini pyysi miestäni tuomaan kaupasta tullessaan hiivaleipää. Mies harhaili leipäosastolla etsien "hiivaleipä" -kylttiä, otti sitten jonkun riävän mukaansa ja kysyi minulta mitä se hiivaleipä oikein on. En osannut sanoa. Kaikissahan leivissä on hiivaa. Äitiäni huvitti kysymys, hiivaleipähän tarkoittaa melkein mitä tahansa vaaleata leipää! Jos tummasta leivästä on kyse, vanhempani eivät ikinä syö ruisleipää vaan hapanleipää.
Ruoan jälkeen tarjoan pojalleni aina purkkaa. Hän korjaa minua: "Se on purukumi, ei purkka!"
Uskoisin kuitenkin että tietyt asiat säilyvät ikuisesti. Mummini viljelee vanhoja sanontoja tiuhaan, ja koska kertaus on opintojen äiti, huomaan itsekin nyt jo kolmekymppisenä käyttäväni niitä. Jos en sano ääneen niin takaraivosta ne ainakin tulevat ajatuksiin tietyissä tilanteissa. Varmasti parinkymmenen vuoden päästä hoen minäkin niitä ääneen ja siten siirrän taas seuraavien sukupolvien takaraivoon.
"Mihinkäs mää tän ny panen, sano likka kun lapsen sai." kuuluu sanoa kun vaikka saa kukkakimpun.
"Mahtuu kun nopeeta kaataa" sanotaan jos joku epäilee mahtuuko vaikka kaikki ruoka johonkin astiaan.
"Kyllä tuore nahka venyy" voi vedota jos joku yrittää kieltäytyä kolmannesta pullasta.
"Täsmällisyys on kuninkaiden kohteliaisuus" -ei saa myöhästyä sovituista ajoista.
2 kommenttia:
Ihan loistavia sanontoja.
Pikkuleipä-sanaa en kyllä käytä enää minäkään. Täytyy opetella, se kuulostaa paljon hienommalta kuin keksi.
Kyllä pikkuleivät taitavat olla niitä vähän "paremipia" tarjottavia. Keksit on sitten erikseen:)
Lähetä kommentti