lauantai 29. toukokuuta 2010

Sairaalassa


Mummi on ollut sairaalassa vajaan viikon. Kävin siellä eilen. Huone oli suuri ja valoisa, kahdennentoista kerroksen ikkunasta avautui mahtava näkymä Tampereen ylle. Äänekäs huonetoveri oli lähtenyt edellispäivänä.

Sängyn vierellä on vaikea olla, en kykene keskustelemaan luontevasti. Haluaa sanoa jotakin, mutta ei osaa. Näemmekö vielä tämän jälkeen? Onko oleellista puhua säästä tai siitä mitä tänään on ollut ruokana? Toisaalta, mummin katse kirkastuu heti kun kerron poikien kuulumisia tai kun aiheena on mikä tahansa muu asia kuin hänen tämän hetkinen tilanteensa. Välillä silmät eivät jaksa pysyä auki ja kaikki vähäiset voimat keskittyvät hengittämiseen. Se on nyt erittäin työlästä.

Vielä tammikuussa en hyväksynyt mummin toivetta elämän päättymisestä. Nyt minun ja kaikkien muidenkin läheisten sanaton toive on että väsynyt pääsisi lepoon. Että mummi ei ehtisi saada siirtoa toiseen paikkaan, sinne missä yhdessä huoneessa on kuusi potilasta.

Lähtiessäni mummi pyytää antamaan Aamulehden. Sen toinen osa on vielä lukematta. "Heippa! Hyviä vointeja." sanon lopuksi. Miten älyttömältä se kuulostaakaan, tajuan vasta sanottuani niin.

Pojat odottivat sairaalan puistossa. Siellä oli hieno hiekkamylly.

3 kommenttia:

Jonna kirjoitti...

Ei se ollut yhtään tyhmästi sanottu, tuo hyviä vointeja. Niitähän sinä kuitenkin toivot. Tavalla tai toisella.

piilomaja kirjoitti...

Olipa hieno kirjoitus.
En ole vielä koskaan ollut samassa tilanteessa. Kumpaakaan mummuani en ole ehtinyt nähdä, toisen vaarin uusi vaimo pisti kaikki yhteydet poikki miehensä sukuun tämän kuoltua (joten ei tullut mieleenkään häntä sairaalaan mennä katsomaan), toisen vaarin uusi vaimo kuoli yllättäen.

Vaareista toinen kuoli aika äkkiä, ei tullut tällaista, toinen oli pitkän aikaa Marjatansairaalassa siellä Treelle mutta siellä kävin vain pari kertaa, yleensä siellä kävi isä yksin.

Mutta omien vanhempieni kanssa tuo saattaa tulla eteen eikä siihen ehkä mene edes niin kauan kuin voisi luulla.MInä kyllä pelkään.

Sanat ovat hukassa hölösuultakin tuollaisissa tilanteissa. Ehkä se hyvien vointien toivottelu oli silti parasta mitä voi sanoa.

Riikka kirjoitti...

Jonna: Eipä se tosiaan ihan tyhmää ollut, vointi kohenikin yllättäen vastoin kaikkia odotuksia.

piilomaja: En ole minäkään varsinaisesti tässä tilanteessa ollut. Toinen mummoni kuoli ollessani 6-vuotias ja ukkini ja pappani kanssa en ollut niin läheinen että olisin heidän vuoteensa vieressä ollut. Tosiaan vetää hiljaiseksi ja yleensäkin panee ajattelemaan asioita taas aika lailla uudelta kantilta. Väkisin minullakin tuli jo mieleen että mitä sitten kun on kyseessä omat vanhemmat, miten raskasta se on? Toivottavasti siihen on minulla vähintään 20 vuotta vielä aikaa. En oikein edes halua ajatella sitä.