Eilen haimme poikaa päiväkodista, pojan hypättyä isänsä syliin sanoo ensimmäisenä: "on kylmä". Ulkona oli kylmä tuuli, vaikkakin aurinkoista. Päiväkodin pienten pihan varjossa. Pojalla ohut trikoopaita keväthaalarin alla, ei huivia, ei käsineitä. Käsivarret kyynärpäihin asti kylmät. Kauluri, keväthuivi, käsineet ja kaksi eri hupparia nätisti naulakossa roikkumassa. En enää pysy laskuissa olemmeko vuoden aikana huomauttaneet liian vähäisestä pukemisesta 5 vai 10 kertaa. Jotain siltä väliltä kuitenkin.
Tänään, kotona kuumeisen lapsen kanssa jälleen, otin puhelimen kauniiseen käteeni ja avasin sanaisen arkkuni päiväkodin johtajalle. Tuntuupas todella mukavalta olla valittava äiti. Koko yön pyörin ja mietin mitä sanon ja miten. En halua arvostella ja sanoa pahasti, mutta kun hyvästi ei riitä, on sanottava pahasti. Minulle on aivan sama tehdäänkö lapselleni kehityssuunnitelma tai kasvunkansio niin kauan kuin perushoito ei pelaa. Tärkeintä on ruoka, uni, lämpö ja syli.
Ei kai hoitoalan ammattilaiselle voi olla liikaa vaadittu arvioida sopiva ulkovaatetus lapselle?? Pitääkö minun jättää pukemisesta kirjalliset ohjeet? Entä kun aamulla on -1 astetta ja iltapäivällä +15? Soitanko puolilta päivin päiväkotiin kertoaksen mitä nyt tulisi pukea? Turhauttaa. Tekee pahaa ajatella omaa pientä palelemassa ulkona. Ei edes itse sano palelevansa. Ahdistaa ajatella miten joku ei ehkä vaan välitä, ei edes kiinnitä huomiota. Ei viitsi hakea lisävaatetta.
Eilen isoäiti ompeli pikkujellonalle hännän. Ne pakattiin tarhareppuun naamarin kanssa. Kivaa kun huomenna on naamiaiset, simaa ja munkkeja! Nyt leijona köhisee ja röhisee kotona pimaja päällä.