torstai 9. kesäkuuta 2011


Tämä uimahousuissa kierimässä hiekkaisena uimarannalla, kädet takertuneena jonkun toisen lapsen leluun kun pyydän antamaan auton pojalle joka kerää lelujaan ja on lähdössä. Naama kurassa, hellehattu viskottuna maahan, potkien kaikkea ympärillään ja läiskien minua. Noin parinkymmenen rantailijan hämmästyneet katseet käännettyinä meihin. "Varmasti nyt pahasti on sattunut tuota poikaa, vähintäänkin ampiainen pisti tai jotain."

Kannan kirkuvaa lasta kainalossa, kerään kamat kasaan ja kotiin. Isoveli laittaa kengät reippaasti jalkaansa, ottaa uimarenkaan mukaansa ja tulee perässä. On tottunut. Tärykalvoon sattuu. Tutti unohtui kotiin.

Joskus se vaan ottaa niin aivoon. Että yksi meistä ei osaa rauhoittua. Kun se järjestää näitä kohtauksia jotka kesän ja enemmän ulkoilun myötä ovat muuttuneet useammin julkisiksi, niitä kohtauksia joihin minäkin olen jo tottunut enkä enää joka kerta jaksa masentua niistä. Sellaisia kohtauksia kun voi tulla kotona montakin päivässä, sellaisia joita esikoinen ei ole järjestänyt kertaakaan viisivuotisessa elämässään.

Olen lukenut kirjasta Vahvaksi rakastetut lapset että vanhemman tehtävä on opettaa lapselle keinot rauhoittua, tukea pientä hurjassa tunnemyrskyssä, pysyä itse rauhallisena ja rauhoittavana. Että impulsiivisilla ja temperamenttisilla lapsilla aivojen biokemia aiheuttaa kiukun ja raivon. Aivojen biokemia ja välittäjäaineet "vaikuttavat merkittävästi ihmisen käyttäytymiseen, joskus jopa enemmän kuin kasvatus ja kasvuympäristö". Kirjan mukaan "Pelkästään yksi vahvan lempeä sana rauhoitu auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Kun aikuinen toistaa vuodesta toiseen rauhoittumiskehotusta, tämä yksi sana voi saada aivojen myrskyn tyyntymään nopeammin."

Epäilenpä vaan suuresti että hämmästyneet mulkoilijat rannalla eivät ajattele biokemiaa tällaisena hetkenä. Sen sijaan minä olen epäonnistunut äiti ja lapseni vähintäänkin käyttäytymishäiriöinen heidän näkökulmastaan.

Sitten päästään vihdoin kotiin, huudon säestämänä. Kotimatkaa rannalta on onneksi vain 200 metriä. Tutti suuhun, rätti käteen, poika hiljenee ja takertuu kuin apinanpoika syliini. Syödään, juodaan, kaikki hyvin.

4 kommenttia:

Vilppumaan Erika kirjoitti...

Se on kyllä kumma juttu, että vaikka useimmat rantaihmiset ovat elämässään kohdanneet juuri kuvatunlaisia tilanteita, jaksetaan silti pöyristellen ihmetellä. Ja kun sitä oppisi itse muistamaan, ettei ne pöyristelijät tiedä sinun tai minun tai kenenkään satunnaisen vastaantulijan vanhemmuuden laadusta mitään ;) Sinkkonen puhuu "riittävän hyvästä vanhemmuudesta" ja sitä teilläkin varmasti toteutetaan. Se riittää.

piilomaja kirjoitti...

Mulkoilu on tyhmää mutta onpa sitä tullut itsekin katsottua, ehkä mulkoiltuakin. Muttei pahalla, sääliä tuntien ehkä.

Sanat joita (vanhemmuuteen liittyen) olen eniten hokenut ovat "rauhoitu" (tai rauhoittukaa), "hiljaa", "lopeta" (tai lopettakaa.

Eipä niillä aina sen sanottavampaa vaikutusta ole.

Riikka kirjoitti...

Erika: Ehkä mä vaan lähinnä kuvittelen ihmiste pöyristelevän ja mietin mitä mahtavat ajatella. Kun osaisi olla ajattelematta mita toiset ajattelee...Mutta kun itse on aina yrittänyt käyttäytyä niin että "sulautuisi massaan", tai ettei ainakaan käytöksellään tuollaista huomiota herättäisi. Sitä paitsi itsekin saatoin mielessäni ajatella kaikenlaista jos näin itkupotkuraivoavan lapsen, silloin ENNEN, kunnes itse sain tuollaisen äkkijyrkän lapsen:)

piilomaja: Niinpä, samoin on itse tullut tehtyä kaikenlaisia johtopäätöksiä muiden vanhempien kasvatusmetodeista tms. Mulla käytetyin sana on ehdottomasti "ei", mutta "lopeta" tulee varmaan hyvänä kakkosena:D

viluinen kirjoitti...

Hyvin kirjoitettu monelle äidille tai isälle tuttu tilanne. Eipä tuohon paljoa voi lisätä :)