lauantai 5. marraskuuta 2011


Sienimetsässä, ja joskus muulloinkin tulee outo tunne. Ei, se en ole minä tässä roolissa. En tunne olevani aikuinen vaan lapsi lapsen seurana. En samalla tavalla turvallinen peruskallio kuin oma äitini. Kaipaan edelleen niin paljon tukea, apua, opastusta.

Missä välissä musta tuli äiti-ihminen, viisivuotiaan äiti? Viisivuotiaan, fiksun, hurmaavan, ajattelevaisen, empaattisen, huumorintajuisen lapsen äiti. Äiti joka kantaa uhmaista niska-pers-otteella päiväkodin ja ja kodin välillä. Katson itseäni ulkopuolelta, aina toisten silmin. Miten kaupanpihateinit minut näkevät, työkaverit, tarhantädit, naapurit? Ryytyneenä ja ikäloppuna, kokemattomana likkana? Vai onko oma identiteettini vaan jämähtänyt? Koen olevani enemmän sitä mitä olin lukiolaisena kuin sitä mitä minulta odotetaan nyt.

Kuin hypänneenä toiseen elämään. Olenko lapsilleni graniitinkova tukipylväs vai häilyväinen, epävarma äiti?

Tällaista sitä miettiin ennen nukkumaanmenoa klo 00.30 ja kirjoittaa äkkiä puhelimen muistikirjaan ettei ajatus katoaisi, löytää tekstin sieltä sitten parin päivän päästä ja meinaa silti hukata alkuperäisen ajatuksen.

4 kommenttia:

piilomaja kirjoitti...

Tämä oli oikein hyvä kirjoitus. Hyvä että löysit sen puhelimestasi ja hyvä että panit meillekin.

Minulla on tuollainen olo ollut jatkuvasti ja on edelleen vaikka lapset ovat jo 12 ja 10.

Se ei ole jatkuvasti noin mutta säännöllisesti. Toisinaan luulen saavani otteen jostakin...mutta sitten taas tunnen olevani juuri joku pikkulikka joka on pantu toisten lasten joukkoon.

Näen tuossa hyvääkin. Sitten on se puoli että miten osata olla niin ettei katseli itseään ulkopuolelta, ettei kuvittelisi muiden kuvitelmia - tai ettei antaisi ainakaan niiden määritellä yhtään mitään.

Usein huomaan kirjoituksistasi että ajatuksemme kulkevat samoja ratoja. Tuntuu ainakin siltä.
Tämä kirjoitus oli taas yksi joka aiheutti sellaisen olon.

Riikka kirjoitti...

piilomaja: Kiva kuulla että tekstissä oli jotain järkeä, usein tuntuu ettei saa ihan ilmaistua niitä perimmäisiä tunteitaan ja ajatuksiaan. Ja mukava kuulla että yleensäkin kirjoittamani herättää jonkin olon:)

Sama mulla, ei toi tunne ole jatkuvasti, mutta aina välillä. Lasten kanssa veuhdatessa ei useinkaan kerkiä miettiä mitä muut ajattelevat, omat ajatukset on niin siinä hetkessä ja siinä mitä tekee, mutta silti aivan liian usein mietin sitä mitä muut ajattelee musta, esimerkiksi jonkun nolon tilanteen jälkeen. Ja sehän on hölmöä, koska ikinä ei voi tietää mitä toiset ajattelevat, ja usein olen huomannut että kuvittelen toisten ajatukset ihan väärin.

Sisko kirjoitti...

Hyvä näin! Jos ihminen on varma tekemisistään ja ajatuksistaan kuin kallio niin silloin usein on jotakin pahasti pielessä. Epävarmuus, kyseenalaistaminen ja riittämättömyyden tunteet ovat vain terveen merkki. Toisaalta on niinkin, että vaikka miten toimisi niin aina jää jotakin mikä olisi ollut toisin tehtynä paremmin tehty. Ja eikö juuri sitä lasta itsessään pitäisi pyrkiä säilyttämäänkin?

Riikka kirjoitti...

Lapsenmielisyys olisi hyvä juttu jokaisen ihmisen kohdalla mutta mielestäni vanhemman tulee olla lapselleen kuitenkin aikuinen, ei toinen lapsi. Itse en muista yhtäkään tilannetta että omat vanhempani olisivat olleet epävarmoja päätöksistään (varmaan olivat mutta sitä ei näytetty minulle) ja juuri se on tuonut turvallisuutta minulle lapsena. Toisaalta, se ärsytti myös suunnattomasti esim. teini-iässä kun tietyt periaatteet oli ja pysyi yritin mitä tahansa. Inhimillisiähän me kaikki ollaan ja tehdään virheitä ja totta sekin että on tervettä kyseenalaistaa.