lauantai 19. toukokuuta 2012

Ikkustamista


Tänä aamuna hermostuin kun Viuhti eli Eipäs-possu (itse itsensä on näin nimittänyt Richard Scarryn kirjojen hahmon mukaan) repi ja riuhtoi isoveljeään, kiusallaan heitteli ulkovaatteita eri puolille asuntoa kun toinen yritti pukea, ettemme vaan pääsisi lähtemään tarhaan. Olin kieltänyt jo kolmesti, puhumattakaan lukemattomista muista aamun aikana tehdyistä kehotuksista, pyynnöistä, käskyistä, kielloista ja maanitteluista. Olin lukenut edellispäivänä tämän kirjoituksen huutavista vanhemmista. Meilläkin korotetaan ääntä, huudetaan myös kurkku suorana.

Paukautin käsiä yhteen kolmesti niin kovaa että kämmeniä pisteli. Se tehoaa hyvin joka kerta. Lasten huomio kiinnittyy käsien pamauttamiseen paremmin kuin papukaijamaisiin "Kuulitko mitä sanoin" -kehotuksiin.

Seurasi hämmästys, syvä hiljaisuus, Viuhtin suupielien kääntyminen syväksi nurinkuriseksi U:ksi, hengenveto, ja erittäin loukkaantuneen sävyinen itku. Eipäs-possu-reppana pelästyi. Ehkä myös vihaista ilmettäni. Tunsin samalla sekunnilla todella huonoa omaatuntoa. Toisaalta: miksi? Keskeytin aiheellisesti hölmöilyn aamutouhuissa, sain tilanteen hallintaan kun pehmeämmät keinot eivät auttaneet.

Nappasin Viuhtin samantien syliini jottei huuto äityisi kesyttämättömäksi raivokohtaukseksi, pyyhin pojan kyyneliä ja kuljetin makuuhuoneen ikkunalle: "Katotaas onko se orava vielä siellä puussa." Oravan ja harakan tappelua oli seurattu jo aiemmin samana aamuna tarkoituksena houkutella samainen kaveri vaihtamaan yöpukunsa päivävaatteiksi. Tai siis tarkemmin sanottuna alustin häntä olemaan siinä mielentilassa että antaisi minun riisua yöpuvun ja suorittaa tuon häntä niin rasittavan vaatteidenvaihtotoimenpiteen.

Oravaa ei näkynyt enää mutta käsienpamautus ja lyhyt halailuhetki johti siihen että saimme sovussa puettua ulkovaatteetkin ja lähdettyä tarhaan.

"Äitiii...."
"Mitä Viuhti?"
"Ankeeks kummää itkusin"
"Voi kulta ei itkemistä tarvi pyytää anteeksi, mutta äiti hermostu kun te temppuilitte ettekä totellut mua."

******************************************************************************

Oikeastaan olen samaa mieltä kuin tuo kirjoitus ja en ole.

3 kommenttia:

piilomaja kirjoitti...

Muistan ennenkin täällä käydessäni ajatelleeni että taidan ymmärtää oikein nyvin mistä nuo nainen kirjoittaa. Taas on niin. Kovin tuttua.
Kyllä on huudettu eikä se varmasti ole lopussa täälläkään. Ehkä se on suorastaan vahingoittanut pieniä mieliä mutta minun/meidän aikuisten voimat eivät aina riitä. Vaikka kai "pitäisi", mutta en pysty ainakaan valitsemaan sitä miltä tuntuu, lopulta. Kun tilanteet sennkun vaan toistuvat, kärjistyvät, mikäâäään ei tunnu auttavan niin eikö jukolauta saisi edes ääntään korottaa. En ole yli-ihminen ja olen siitä hyvilläni.Lapset ovat nähneet että ovat satuttaneet minua. Nyt isompana ovat pyytäneet helpommin anteeksi käytöstään ja tuntuvat alkaneen tajuta ettei äiti ihan piruuttaan komenna.

Taru kirjoitti...

Meillä huutaminen ei tehoa ollenkaan. Se on vain hauskaa. Se on siis todella kärsinyt inflaation. Luulisin kyllä että se johtuu siitä että huudan koiralle(sekään ei vaatisi huutamista jos olisi jaksanut kouluttaa sen paremmin). Asioiden selittäminen ei vajaa puoltoistavuotiaalle toimi ainakaan meillä, toivottavasti se toimii puoli vuotta myöhemmin. Mutta meillä on onneksi vielä tutti :)

Riikka kirjoitti...

piilomaja: Juu kyllä se on täysin normaalia että pinna katkeaa joskus, enkä oikein ymmärrä miten se traumatisoisi lapsia että näkee aikuisillakin olevan tunteita. Mutta tietysti jos huutaminen on se ainoa tapa kommunikoida, on se väärin. Kuten tossa artikkelissakin oli, jos lapsi kaataa vahingossa maidon ja äiti/isä huutaa, on se väärin. Itse olen siihenkin väsyneenä sortunut, hermostunut ja huutanut mutta olen sitten myös omaa käytöstäni pyytänyt anteeksi jos olen aiheetta huutanut. Meillä kyllä ei tunnu äänen korottamisella olevan suurtakaan tehoa (mistähän se kertoo?), kiristäminen, uhkailu ja lahjonta toimii paremmin;)

Taru: Ei asioiden selittäminen tosiaankaan tepsi (varmaan teilläkään puolen vuoden päästä), mutta tietysti ymmärryksen taso kehittyy valtavasti jo alle vuodessa tuossa ekoina ikävuosina. Mut oon aatellut että ehkä ne miljoonia kertoja selitetyt jutut jossain kohtaa tulee lapsilla alitajunnasta käyttöön. Ja okei, kyllä se tolla 6-vuotiaalla jo aika hyvin tepsii joskus, se nyt sattuu olemaan tunnollinen ja kiltti luonteeltaan. Mutta ei se vieläkään esimerkiksi tajua miksi kädet pitäisi pestä saippualla eikä kastella pelkällä vedellä.

Kaippa lapset ja koirat on aika sama juttu: johdonmukaisuus, auktoriteetin saavuttaminen ja selkeät käskyt/kiellot tepsinee parhaiten. Ei meilläkään huutaminen yleensä tehoa, siitä tulee vaan kaikille paha mieli. Ja kun oikein miettii niin en toivoisikaan lasteni tottelevan minua ainoastaan kun huudan, saati pelkäävän.