Pian en pääse sinne missä minun mummini on aina asunut. Tai siis asunut niin kauan kuin osaan muistaa. Joulupäivänä olin haikealla mielellä, tämä oli viimeinen kerta kun joulua mummin kotona vietämme. Tuli olo että nyt täytyy ikuistaa tuo paikka, kuvia sieltä ei juurikaan ole. Mutta miten ikustaa se tuoksu? Se miltä mummin matot tuntuvat ja nojatuolien karheus? Miten kaikilla tavaroilla on ollut oma paikkansa jo vuosikymmeniä.
Itse hän on sanonut tämän olleen viimeinen joulunsa. En halua uskoa vaan luotan mummin olevan vielä täällä ensi vuonnakin. Eri kodissa vaan. Toisaalta tiedän mummin myös toivovan pääsevänsä pois, miksi en siis toivoisi sitä hänen kanssaan? Tämä oli ensimmäinen joulu kun mummi antoi periksi ja meni maate jo vieraiden aikana.
Äiti kysyi haluanko jotain mummin tavaroista. Uusi koti on huomattavasti pienempi eikä mummi saa kaikkea mukaansa. En osannut vastata mitään. Kieltämättä olen asiaa joskus ajatellut, tietäen tämän tilanteen tulevan eteen, mutta mielestäni minulla ei ole oikeutta niistä mitään pyytää. Mietityttää tajuavatko kaikki asianomaiset tämän. Laitetaanko tavarat tylysti jakoon jo mummin vielä eläessä, ei kai kukaan ala riitelemään?
Miltä tuntuisi jättää kotinsa?
4 kommenttia:
Ajatuksia herättävä kirjoitus.
Minun vaarini teki näin; Hän kirjoitti hyvin moniin tavaroihinsa kenelle haluaa minkäkin menevän. Siihen ei ollut suvun ahneimmillakaan mitään sanomista.
Tuo kun vanha ihminen kaipaa jo itse pois...mistä me saisimme sen voiman että voisimme olla tässä toiveessa hänen puolellaan? On niin vaikea edes kuulla tuollaista ja vaikka kuinka ajattelee toisen kannalta, sattuu.
USkon silti että ihminen itse tietää milloin on valmis.
Koskettava kirjoitus.. Toivottavasti ahneus ei ainakaan pääse valloilleen. Valitettavan usein näin käy.
Onneksi saat ikuistettua mummilan edes kuvin.
MInä olisin voinut kirjoittaa nuo samat sanat viime jouluna. Mummo alkoi olla hyvin väsynyt. Keväällä joutui sairaalaan ja heti juhannuksen jälkeen nukkui pois. Tavarat saatiin jaettua aika leppoisasti äidin, minun ja veljeni kesken. Mummo oli sanonut kenelle haluaa joidenkin tavaroiden menevän, sitä kunnioitettiin. Minulla oli muutama juttu mitkä tahdoin ja oikeastaan sainkin. Joitakin valokuvia olisin myös tahtonut, mutta ne vei äiti.
violet: Ihmisen psyykehän on sellainen että se kypsyy kuolemaankin. Ehkä se vaan nuoremmille on vaikea ymmärtää vanhusta joka on todella hyväksynyt kuolemansa. Toisaalta kyllä ymmärrän erittäin hyvin mummia. Elämä on ollut jo vuosia kivuliasta ja raskasta. Maailmakin on muuttunut niin että hän ei oikein haluaisi nykyisyydessä enää olla.
Jonna: Tuli mieleen kirjoituksesi kesältä. Silloin jo samastuin niihin aika paljon. Minäkin toivoisin että mummi määräisi tavarat seuraaville omistajilleen. Paljon hän on vuosien mittaan jo jakanut. Minä en nyt halua pyytää mitään, edellistäkin sukupolvea on niin paljon. Lähinnä mietityttää meneekö kaikki oikeudenmukaisesti...
Lähetä kommentti