Mitä mieleen juolahtaa

Mietin nämä blogikirjoitukset etukäteen pitkin päivää valmiiksi, melkein sanasta sanaan. Nytkin on viime päivinä ollut monta ylös kirjoitettavaa asiaa mielessä mutta en olekaan iltaisin jaksanut. Päivät poikien kanssa vie mehut. Valvon kyllä myös ihan liian myöhään aina.

Piti kirjoittaa perjantain ja lauantain kivoista metsäkävelyistä. Lauantaina poikettiin hieman tieltä ja löydettiin pipollinen suppilovahveroita. Niistä tuli hyvä pasta. Tiuhti ja Viuhti hihkuivat ilosta metsässä. Tiuhti osoittautui hyväksi poimijaksi ja sienien pilkkojaksi. Viuhti vaan maisteli käpyjä ja mönki mättähillä.


Halusin kirjoittaa myös jostain muusta joka unohtui jo. Luonnoksiin olen jotain laittanut ylös, lapsen hassuja sanoja. Onneksi olen niitä kirjannut aiemminkin ylös, ne unohtuvat liian pian.

Keksin toissailtana itselleni uuden ammattivaihtoehdon ja eilisiltana aloitin valokuvauskurssin, kumpikin tuntui hyvältä.


Viuhtin kanssa on ollut vaikeaa. Niin vaikeaa että tänä aamuna meinasin soittaa avunpyyntösoiton neuvolaan mutta soitin sen tavallisen itkupuhelun miehelle. Silmät tuntui turvonneilta vielä iltapäivälläkin. Lapsi saa niin kovia raivokohtauksia että pelottaa. Niin hämmentäviä etten viitsi kenellekään selittää joka ei niitä ole nähnyt koska ei usko kuitenkaan. Käytiin oikein lääkärissä kuulemassa että poskihampaat ne siellä on tulossa. En tiedä. Kyllä se on kuitenkin niin tempperamenttinen. Ei kai ne hampaat ala vaivata pahiten juuri silloin kun äiti kieltää jotakin tai vaippaa vaihdetaan? Päivät tuntuu kuitenkin tosi raskailta kun kaikki takkuaa ja sitä säestää todella kimeä huuto. Melun- ja kiukunsietokykyni taitaa olla aivan liian matala.

Luen Kyllikki Villan lokikirjaa iltaisin ja tämä pani taas ajatuksia järjestykseen: "On ihan luonnollista että elämässä on tämä rytmi eikä mitään kesto-onnellisuutta. Kun katsoo vaikka kansanlaulujen taustaa vasten, se on ollut jotenkin luonnollisempaa ennen. Nyt ihmiset kestävät huonommin edes yhtä surullista päivää."


Päivä sai kuitenkin ihanan päätöksen Tiuhtin vanhempainillassa. Siis koko perheen voimin tutustuimme kerhoon jossa lapset esittivät lampaita (seurakunnan kerhossa kun oltiin), askarreltiin yhdessä ja saatiin vielä maistaa kerholaisten leipomia sämpylöitä. Tiuhtia jännitti niin kamalasti, posket punaisina odotti koska esittävät sen esityksen jota varten oli harjoiteltu määkimistä. Ja Viuhtihan oli yhtä hymyä, hassuttelua ja kikattelua, ei tietoakaan raivosta.

Niin ja miehen viimeisenä lomapäivänä juotiin iltapäiväkahvit metsässä. Maistui hyvältä.

Envie

....en vie. Kateus nostaa päätään aina välillä. Juuri nyt kirjoittaessani kadehdin niitä jotka tietävät varmasti voiko ranskaksi sanoa envie en vie. Ei varmaan voi, mutta tiedän ainakin miten sitä voi käyttää suomeksi.

En osaa kadehtia naapurin hienompaa autoa tai sukulaisten HD-taulutelevisiota, mutta usein olen vihreänä asioista joihin en vain ikinä tule yltämään. Taidoista ja kyvyistä jotka joillakin ihmisillä on luontaisesti. Suihkussa tänään aloin miettiä kateuden kohteitani.


Kadehdin ystävääni joka laulaa kauniisti ja korkealta, soittaa pianoa ja jonka neljävuotias tytärkin osaa jo soittaa muutaman kappaleen. Oma lauluääneni tekee niin pahaa että sitä saavat kuulla kunnolla vain lapseni. Joskus mietin onko lauluni heille enemmän haitallista kuin hyödyllistä. Tuhoaa viimeisetkin mahdollisuudet musikaalisuuteen, jos niitä näillä geeneillä ollenkaan olikaan.

Kadehdin ihmisiä joilla on intohimo johonkin ammattiin. Ihmisiä jotka ovat oikeasti todella lahjakkaita jollakin saralla, mahdollisesti useammallakin. Osaan minäkin jotakin mutta en niin hyvin että joku sitä oikein ääneen ihailisi. Olen keskiverto. En nyt kuitenkaan ihan huono kaikissa asioissa joihin ryhdyn.

Viikonlopunvietto ystävän luona todisti että ei kaikkea tarvitse eikä voi osata. Yritin avustaa pienen neuletakin kutomisessa vaan yritteliäällä kaverillani silmukat putoilivat ja ärräpäät lentelivät. Häntä kadehdin hyvästä mausta. Tukka on aina hyvin ja vaatteet tyylikkäät, istuvat ja muodinmukaiset, vaikka muuta sanookin. Kotinsakin on harkitun yksinkertaisesti sisustettu, joka huoneessa jotain pientä punaista. Itsetuntemuskin on kadehdittavaa. Voi myöntää ettei tämä kutominen nyt ole mun juttuni. Ja nauraa päälle.

Kadehdin sitä joku voi mennä rahtilaivaan ja matkustaa sillä Etelä-Amerikkaan. Viimeistään Tallinnan kohdalla minä oksentaisin hytissä. Kadehdin siis myös ihmisiä jotka voivat lukea automatkoilla. Ei tule tapahtumaan minulle tässä elämässä.

Sitten, niin paljon kuin blogimaailmasta olen iloa ja sielunhoitoa saanutkin, on päiviä kun tulen suorastaan pahantuuliseksi luettuani liian kauniita blogeja. Jotkut bloginpitäjät vaan ovat niin tyylikkäitä, sisäistä ja ulkoista kauneutta hehkuvia, fiksuja, lahjakkaita, henkeviä, taitavia tai heillä on täydellisen harmoninen koti. Pahimmassa tapauksessa yksi blogisti on kaikkea yllämainittua. Oma vajavaisuus, kodin kaoottisuus ja lähiöympäristö iskee liian lujaa näin naamaa. Ja sitten taas tulee kurjempi mieli omasta kateudesta.

Lista kai jatkuisi vaan. Tuleekohan elämässä vaihe kun kateutta ei tunne?

Ähhh!!! Joskus vaan menee niin hermot kun tämä nykytekniikka ei toimi Riikka-logiikalla.

Siis jos tätä joku sellainen lukee joka bloggerista ymmärtää jotain, olisi kiva tietää miten saan nuo tunnisteet näkymään tekstin perässä. Sivupalkkiin sain ne kyllä ja tekstit osaan tunnisteilla merkata, vaan tekstin perään en niitä tuolta Ulkoasu-välilehdeltä saa.

Arrrrghhh

Omenasade

On tosi kivaa roikkua puussa ja ravistella oksia, aiheuttaa ropiseva omenasade. Kerätä vihreät isot yhteen, punaiset toiseen ja vihreät pienemmät kolmanteen koriin. Ainakin näin vierailevana tähtenä. Koska todellisuudessa niitä koreja on jo toistakymmentä, kiloina omenoita kerättynä 300-400, puissa jäljellä parisataa kiloa. Jos omenahommaa tekisi joka ilta töiden jälkeen, voisi ehkä jo vähän väsyttää. Omenat on tänä vuonna madottomia ja mahdottoman isoja.

Kyllä syksy on myös hieno. Aamulla omenaa, päivällä kummipojan keräämistä kanttarelleista soosia, välipalaksi marjapuuroa, illalla luumuja joltakulta jota en edes tunne. (En ole siis ollut luumuvarkaissa vaan saanut herkut tutuntutun kautta)

Syksyllä on kaikkein mukavinta mennä metsään. Ei tule kuuma eikä hyttyset kiusaa. Tehtiinkin pieni metsäkävely poikien kanssa ja Tiuhti sanoi haluavansa muuttaa sinne. Muistan edelleenkin iloita siitä että meillä on metsä 100 metrin päässä, järvi lähempänä. Ja silti se lähikauppakin. Menisin jo mielelläni sieneen mutta tänään lähden minilomalle Hesaan! Sanon Hesaan ihan piruuttani, se on kuulemma merkki maalaisuudesta jos ei sano Stadiin.

Nyt on puikoilla pari työtä, valkoista ja ruskeaa. Koukulla keltaista.

Lisäksi mielessä pari muuta aloitettavaa, en malta saattaa edellisiä loppuun kun jo aloitan uusia. Sama innostus joka syksy, joululahjoja yritän tänä vuonna tehdä itse, ehkä ne lämmittävätkin saajaa paremmin kuin ne kaupasta käärityt. Kirjastosta lainasin Hanna Välitalon Silmukoita, siksakkia ja pala suklaakakkua, siinä on muutama aivan ihana neule lapselle.

Viuhtille valmistuneesta kaulurista tuli juuri ja juuri pieni, ei ihan mennyt pään yli. Nyt kudon toista. Teddybearinruskeaa lankaa on seitsemän kerää, köyhyyksissäni päädyin markettilankaan ja nyt jännittää tuleeko vaatteesta liian jäykkä ja paksu. Se edistyy kyllä nopeaan kutosen puikoilla.

Harmittaa etten vieläkään ole alkanut opiskella tuota kameraa.

Ulkona on harmaata. Tämä valonsäde osui aamupalapöytäämme viime viikolla.

Nallekarhupilviä ja sorsajumppaa

Eilen oli upean kesäinen päivä. Aamulla puistossa olimme taas keskenämme, mutta ei se haitannut. Haettiin pyörä ja tehtiin pieni lenkki. Valtava puistoalue ja ranta ihan vain meille omaan käyttöön! Riisuttiin vaatekerroksia pois kun itsellänikin oli kaksi paitaa, fleece ja ulkotakki. Tuli kuuma.

Pilvenhattarasta muodostui ihan selvästi nallekarhun pää. Sorsatkin paistattelivat päivää ja yksi ojenteli jalkaansa hassusti.

Illalla tein pinaattilättyjä. Tarkoitus oli paistaa ne mummin vanhalla lättypannulla, vaan ei onnistunutkaan. Pannu oli ihan liian iso meidän isoimmallekin levylle. Harmin paikka. Pitäisi olla puuhella.

Weekend

Tämäkin viikonloppu vietettiin pitkälti kaupungilla hengaillen, ilman aikatauluja. Toreilla ja turuilla. Käytiin jo perjantaina poikien kanssa lähikirppiksellä, ostin nahkasaappaat.

Lauantai
Lauantaiaamu alkoi Tallipihan vaihtotorilla josta löytyikin mukavasti tarpeellista. Mulle juoksutakki (siis oikein sellainen tekninen vedenpitävä takki) ja kauppakassi, Tiuhtille kaulaan huivi, Viuhtille tumput. Niin ja kirjoja jotka eivät kyllä olleet tuikitarpeellisia mutta en voinut sinnekään jättää. Siis mikä keksintö tuo vaihtotori! Kaiken tuon saimme ilmaiseksi ja pääsimme eroon omista tarpeettomista tavaroista parin kassillisen verran. Tiuhti sai lisäksi mukaansa rintamerkin joka painettiin itse Aku Ankka- lehdestä leikatusta kuvasta.

Jatkoimme matkaamme Annikinkadun pihakirppikselle josta ostin hupparin. Kuten huomaa, loppuvuoden vaatteidenostokieltoni ei siis näköjään koske kirppisostoksia. On muuten aika noloa etten tamperelaisena tiennyt Annikinkadun tarkkaa sijaintia. Miten valitettavan ränsistynyt ja upea asuinpaikka. Ulkona oli hirveä viima ja juuri mukaan ottamamme villatumput tulivat tarpeeseen kaduilla harhaillessa, laitoin ne pienimmälle toisten tumppujen päälle.

Suuntasimme seuraavaksi Gopaliin lämmittelemään. Kiinnostavuutta ravintolakäynnille toi vauvan vaipan ja vaatekerran vaihtaminen pienessä vessakopissa kun totesimme herran olevan läpimärkä. Tietenkään ei juuri nyt ollut housuvaippoja mukana vaan pääsin painimaankin vessan lattialle teippivaippojen kanssa. Onneksi vahinko ei kuitenkaan sattunut ulkona kylmässä.

Sunnuntai
Emme malttaneet jäädä vaihtotorilta sunnuntainakaan pois. Näin olivat ajatelleet monet muutkin, ja ilmeisesti lukeneet jutun aamun lehdestä sillä tungos oli melkein läpäisemätön. Seuraavaksi lähdimme Amurin suuntaan syysmarkkinoille ja Helmeen lounas/välipalalle. Tiuhti oli taas elementissään ja jutteli rennosti myyjien kanssa ja ihmetteli hunajamyyjän oikeaa mehiläispesää lasilevyjen välissä.

Kun olimme Tiuhtin kanssa hakemassa syömistä ja juomista, Viuhti oli hurmannut viereiset rouvat hymyllään ja kun palasimme, tätsyt hihkuivat: "Ai niitä on toinenkin! Ihan samannäköinen ja silläkin on hymykuopat!" Ei voi mitään mutta olin ylpeä.

Kotimatkalla palasimme vielä Tallipihalle jossa väkimäärä oli vähentynyt ja löysimmekin vielä miehelle tennarit ja pinon Tieteen Kuvalehtiä.

I <3 Tampere

Ei ristin sielua

Mistä lie tullut tuokin sanonta, mutta se sopii puistoomme hyvin. Siellä ei siis ole k-e-t-ä-ä-n ikinä. Tiedän että meillä on väärät ulkoiluajat, olen laiska äiti, eilenkin jaksoimme vääntäytyä pihalle vasta ruoan jälkeen yhdeltä. Puistossa on kyllä muutama perhepäivähoitaja lapsineen klo 9-10.30 ja ehkä iltapäivällä kolmen maissa, mutta luulisi nyt jonkun muunkin olevan siinä muinakin aikoina. Käveltiin eilen vielä vähän pidemmälle toiseenkin puistoon, mutta ei ketään. Kaikki lapset taitaa nykyään olla tarhojen pihoissa tai sitten jossain omakotialueilla.

Katselin muutama päivä sitten dokumenttia 60-luvun Pispalasta. Lopussa näytettiin kuvaa sen ajan leikkipuistosta, jossa oli porukkaa kuin pipoa. En ole ikinä nähnyt niin montaa naperoa yhtä aikaa hiekkalaatikossa. Tai no ehkä Tampereella Pikku Kakkosen puistossa joka on yksi parhaimmista ja keskustassa lähes ainoa.

Tästä päivästä lähtien Tiuhtin kerho kestää tunnin pidempään. Se on tosi hyvä. On viihtynyt siellä erittäin hyvin.