Sairaalassa

Mummi on ollut sairaalassa vajaan viikon. Kävin siellä eilen. Huone oli suuri ja valoisa, kahdennentoista kerroksen ikkunasta avautui mahtava näkymä Tampereen ylle. Äänekäs huonetoveri oli lähtenyt edellispäivänä.

Sängyn vierellä on vaikea olla, en kykene keskustelemaan luontevasti. Haluaa sanoa jotakin, mutta ei osaa. Näemmekö vielä tämän jälkeen? Onko oleellista puhua säästä tai siitä mitä tänään on ollut ruokana? Toisaalta, mummin katse kirkastuu heti kun kerron poikien kuulumisia tai kun aiheena on mikä tahansa muu asia kuin hänen tämän hetkinen tilanteensa. Välillä silmät eivät jaksa pysyä auki ja kaikki vähäiset voimat keskittyvät hengittämiseen. Se on nyt erittäin työlästä.

Vielä tammikuussa en hyväksynyt mummin toivetta elämän päättymisestä. Nyt minun ja kaikkien muidenkin läheisten sanaton toive on että väsynyt pääsisi lepoon. Että mummi ei ehtisi saada siirtoa toiseen paikkaan, sinne missä yhdessä huoneessa on kuusi potilasta.

Lähtiessäni mummi pyytää antamaan Aamulehden. Sen toinen osa on vielä lukematta. "Heippa! Hyviä vointeja." sanon lopuksi. Miten älyttömältä se kuulostaakaan, tajuan vasta sanottuani niin.

Pojat odottivat sairaalan puistossa. Siellä oli hieno hiekkamylly.

Tyylillä

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista, neljätoista, kymmenentoista!

Meillä lasketaan kymmeneentoista kun leikitään piilosta. Piilosta kuuluu kamala käkätys kun minä olen etsintävuorossa.

Pojilla on ihan erilainen nauru. Pienemmän nauruun en ole vielä juuri saanut tutustua, mutta huomaan että se on erilainen. Se kumpuaa ihan mahanpohjasta, eikä sitä päästellä turhaan ilmoille. Isoveikka saa parhaat naurut irroteltua, äidin ja isän jutuille vaan vähän hihkutaan suu messingillä.

"Äiti tänään on joskuspäivä", sanoi Tiuhti kun viime viikolla haimme hampurilaiset ruoaksi. Olin sanonut että kyllä joskus voi syödä roskaruokaa.

Eilen illalla tylsän ja kiukkuisan sadepäivän jälkeen lähdimme Tiuhtin kanssa kaupungille. Lähdin ostamaan niitä ihania housuja jotka jäivät edelliseltä sovituskerralta mieleen kummittelemaan ja ilokseni löysin ne aletangosta 10 euroa halvempina. "Miten kauniita koruja, äiti osta tällänen koru!" kuului jostain hyllyjen välistä. "Ei toi oo oikein äidin tyyliä", vastasin ja hiplailin kyllä niitä muita. Lastenosastolla katsoimme uusia aurinkolaseja hukkuneiden tilalle. "Ei nää oo mun tyyliä", kuului vastaus kun yritin tarjota jotain Batmanlaseja. Ei se poikien pokavalikoima taaskaan mikään ihmeellinen ollutkaan. Sitten mentiin Metsoon.

Nyt kun tässä istun, poika tulee leikkivasaran kanssa ja haluaa tarkistaa mun lefleksit.

Lefleksit kunnossa, täytyy mennä!

Raparperipiirakkaa omenapuun alla. Hikinen poika nurmikkotorkuilla peitto yllä. Vauvalla nurmikkoa suussa ja heinää varpaiden välissä. Linnulla on pöntössä pesä. Viisisataaseitsemänkymmentäkolme nenäliinaa. Nenä taitaa kohta irrota.

Tiuhtilla on kova isin ikävä. Viuhtilla vissiin sylipula.

Nyt hengitän syvään, uskallan avata parvekkeen ovenkin minuutiksi. Harvoin toivon sadetta mutta tänä aamuna olin siitä iloinen.

Pihalla

Kaikki kuvat by Tiuhti

Olemme asuneet pihalla viimeiset päivät. Olemme ruskeita ja on vasta toukokuu. Aika kivaa.

Keksin pojille sopivat bloginimet: Tiuhti ja Viuhti. Tiuhti on nyt 4 vuotta ja Viuhti 7 kuukautta.

Mies on viikonlopun Ruotsissa. En vaan tajua yksinhuoltajia, äitejä joiden miehet reissaa tai tekee paljon ylitöitä, tai suurperheiden vanhempia. Mistä ne repii sen energian, pitkän pinnan ja ajan saada mitään tehtyä? Viuhti on ollut vinkuva, kärttyisä ja syliin pyrkivä monta päivää. Saan tehtyä jotakin asiaa minuutin ja jo huuto alkaa. Juoksen tehtävän asian ja vauvan välillä. Yritän keksiä uusia leluja ja viihdykettä. Parasta viihdykettä on tietysti isoveli, silloin kun jaksaa naurattaa ja leikkiä pikkuveljen kanssa. Viuhti ei nuku. Eilen otti kolmet puolen tunnin päiväunet ja ne ei todellakaan riitä. Yöllä pyöri kuumissaan, tankkasi maitoa järkyttävät määrät ja itsekään en saanut nukuttua.

En ole ehtinyt blogata tai lukea blogeja, mutta toisaalta olen ollut rannalla, puistossa, puutarhatapahtumassa syömässä vanhanajan vaniljajäätelöä ja ostamassa lähiruokaa. Ihmetellyt lasten kanssa lehmiä ja syöttänyt kanoja, ostanut kassillisen yrttejä.

Ostin Viuhtille kaupan pienimmät kengät, kokoa 20. Ne on isot. Sain kaverilta sopivammat, kokoa 18-19.

Muutoksia

Maisema muuttui hetkessä. Etu-ja takapihan näkyvyys huononi, mutta onhan tuo upea viheryys (onko sana?) parempi kuin se ruskeus joka joitakin päiviä sitten vallitsi. Olen aivastellut, pärskinyt, niiskuttanut, vetistellyt ja päristellyt perjantaista lähtien mutta nyt taitaa pahin koivun kukinta olla ohi. Ainakaan tänään ei ole nippua nenäliinoja tarvinnut kantaa mukana.

Vetistelyä ja harmitusta on aiheuttanut myös se että jouduin lopettamaan pikkuisen imetyksen 1,5 kuukautta aiemmin kuin esikoisen aikoinaan. En tainnut olla henkisesti valmis, eikä ollut vauvakaan. Mutta pakko mikä pakko, aloin olla liian pelokas, jännittynyt ja stressaantunut kipeistä puraisuista. Hyvin pieni helpotuksen tunnekin on, mutta päällimmäisenä haikeus siitä että tässäkö se nyt oli. Yksi etappi ohitettu. Mietin osasinko tarpeeksi nauttia vaikka imetys kummankin pojan kanssa on ollut melko sählinkiä. Saanko nauttia vastaavasta ikinä enää? Pippurinen pikkukaverikin on selkeästi näyttänyt mielipiteensä asiasta painien hikisesti ja huutaen, lennättäen maidon pullosta kaikkialle muualle paitsi suuhun. Minähän en pulloruokaa ota! Ainakaan äidiltä!

Johtuneeko jännittävistä uusista taidoista, hellepäivistä vai siitä typerästä tuttipullosta jota suuhun tungetaan, päiväunetkin lyhenivät kolmasosaan kertaheitolla. Tirpana ei malttaisi paikoillaan pysyä. Nousee jos mitäkin tukea vasten ja kaatuilee tämän tästä. Pihalla on päästy jo nurmikon makuun. Ostin kengät kokoa 20, ne ovat vähän isot, mutta pitäähän lapsella kengät olla.

Kahdet jalkapalloreenit takana, tunnen oloni ihan urpoksi, onneksi ei tarvitse peleihin mennä itseään mokaamaan. Olen löytänyt lihaksia joiden olemassaolosta en tiennytkään.

Huomasin juuri että meillä on imuroitu perjantaina, nyt on tiistai enkä näe yhtäkään villakoiraa. Mistäs se sitten johtuu? Siitepölysuodattimista ikkunoissa vai vähemmästä vaatteiden kanssa sepeemisestä?

Pallo on pyöreä ja mato syö...?

Äitienpäivänä meillä söi kolme äitiä (joista yksi kahden pojan isoäiti ja toinen neljän pojan mummi) lammaspyöryköitä, uunikasviksia, tsatsikia ja tomaatti-mozzarellasalaattia. Sitten vielä kakkua, karkkeja ja keksejä. Kaiken kukkuraksi kahvit vielä yhden äidin luona (jolla neljä lasta, kolme lastenlasta ja neljä lastenlastenlasta). Niin ja aamulla olin saanut sänkyyn itse tehtyä paninia, muffinsin ja teetä. Vähän on maha pömpöllään. Lahjaksi sain festarilipun, äititenpäiväkortissa olen keinumassa.

Aamulla kuralätäkössä poika pohdiskeli kuka on kenenkin äiti ja että miksi papat ei juhli äitienpäivää. Melkein samassa hengenvedossa mietiskeltiin matojen elämää ja että mitä ne syö. Sanoin että multaa.

Onneksi menen tänään pelaamaan jalkapalloa ennenkuin olen itse pallo. Tosin en tiedä siitä muuta kuin että se on pyöreä.

Ostin jälleen lankaa. Sen väri on nimeltään "duck's egg".

PL 347

Meillä on seinällä juliste Marc Chagallin maalauksesta La Mariée. Vauva tuijottaa sitä usein ja naureskelee. Hyvä maku, selvästi tuleva taiteentuntija.

Kävin shoppailemassa. Lähdin etsimään farkkuja, menin Onlyyn enkä tykännyt mistään, poikkesin viereiseen UFFiin ja tulin kotiin mukanani kengät, farkut, kesähousut ja pipo. Yhteishinta 20 euroa 50 senttiä.

Isompi ipana piirsi keijukaisten puutarhan, kuoreen laitettiin osoitteeksi Pikku Kakkosen posti. Pyysin toista vedosta teoksesta jotta kotiarkistoonkin jäisi muisto. Se on harvinaisuus, taiteilija kun on tunnettu autopiirustuksistaan.

Takapihan koivu vihertää jo hennosti, nurmikko ihan kirkkaasti.

Aamulla haettiin hallista huomiset lounastarvikkeet: lampaanlihaa, bataatteja, perunoita, porkkanoita ja punasipulia. Äidit tulevat tänä vuonna meille, me saamme olla kotona. Pöydällä odottaa kolme ruukkuruusua, kortteihin liimattiin kissakiiltokuvia.

Aurinkoiset päivät, pikkuruisen ryömijän tutkimusretket eri huoneisiin, kaksi yllättävän iloista uutista samana päivänä, neljä kutsua tulevina viikkoina hauskoihin tapahtumiin, mustikkapiirakka.

Keskustelu uupuneesta olostani miehen kanssa, päätös perhekalenteriin merkattavista harrastuksista, täydet yöunet. Gwyneth Espanjassa.

Vauvan ihastus isoveljeä kohtaan ja päinvastoin, pienemmän hassu nauru ja isomman hyvä huumorintaju, minun revenneet yöhousut, ajatus uudesta kamerasta.

Hyvän ystävän vierailu arkipäivänä, lauluhetki lasten kanssa. Menee ihan nuotin vierestä mutta ei sevväliä.

Ne auttaa.

Suoritan

Pyyhin, tiskaan, kuivaan, pyyhin, rätillä, nenäliinalla, mikrokuituliinalla. Keitän, sulatan, lämmitän, jäähdytän, pakastan, katson itseäni peilistä kun kannan vauvaa ja sama tavarapino huoneen nurkassa ahdistaa jo viidettä päivää. Kuljen sen ohi joka päivä viisitoista kertaa.

Täytän, tyhjennän, ripustan, viikkaan, lajittelen. Huuhtelen, valutan, litistän, lajittelen. Vaihdan uudelleen viisi minuuttia sitten vaihdetun vaipan. Katson taas peiliin ja ahdistun lisää. Suunnittelen, listaan, muistutan, talletan, pistän jemmaan ja hukkaan. Unohdan ja jätän tekemättä. Siirrän jälleen lukemattoman lehden pois vietäväksi.

Kuorin, kaavin, pesen, pyyhin, pyyhin, pyyhin. Yritän olla ja yritän olla olematta. Nostelen, järjestelen, opettelen sietämään, rauhoitun ja sanon "rauhoitu!" Hermostun ja ahdistun enemmän. Syön tai jätän syömättä, taas ahdistaa.

Vertaan, vaadin, mitätöin, ällöttää.

Venytän päivää. Kirjat avaamatta ja napit ompelematta. Verokortti muuttamatta. Ja mitä se sitten haittaa?

Ymmärrän. Puhun. Kirjoitan.

Pysähdyn.