Vinkunaa

Kun poikaa vietiin eilen temppukouluun klo 16.45, oli vielä valoisaa. Viime viikolla ei ollut.

Tein aamupalaksi mangolassit tuoreesta mangosta ja napero perkules ei tykännyt. En käsitä. Se oli niin hyvää ja varmasti riittävän makeaakin. Joskus tulee kamala pelko, mitä jos olen kasvattanut hemmotellun kakaran? Sitten tunnin päästä on paha mieli kun en ehdi lapsen kanssa riittävästi tehdä ja olla. Tiuskaisin kun toinen pyytää leikkikaveriksi. Äidin pitää tehdä kotihommia että meillä on syömistä, etkö sitä ymmärrä! Älä nyt jankuta koko ajan! Sitten kohta kuulen kun repsukka huoneessaan lukee ääneen itselleen kirjaa. Muistaa kaikki sanat oikein ulkoa. Minä laitoin pala kurkussa bataattisosetta jääpalamuottiin, O saa sitä herkkua maistella jo tällä viikolla.

Askarreltiin me toissapäivänä pyykkipoikaheppa, kun Neppajymykerhossa oli sanottu että katso ohjeet internetistä.

Löysin Virginia Woolfin elämänkerran kirjaston vaihtokärrystä.

Minä pala palalta

Kaikilla naisilla taitaa olla jollain tapaa kieroutunut kuva omasta kehostaan. Itselläni on kausittaista se mitä milloinkin kropassani vihaan. Tai vihaaminen on nykyään vähän raju sana, olen oppinut kuitenkin jotenkin hyväksymään nuo virhekohdat, teininä niitä tuli ihan vihattua.

Yhtenä vuonna olen vaan peiliin katsoessani nähnyt ne järkyttävän törröttävät lapaluut, seuraavana liian pienet tissit sekä käyrät jalat ja sitten seuraavana vuonna löllöt sisäreidet. Viime aikoina juuri tämä viimeksi mainittu on ällöttänyt kaikkein eniten ja tuntuu etten muuta itsessäni näe. Ja ihan kuin kaikki muutkin tuijottaisivat karsean lepattavia jalkojani. Nyt siis mietin miten ne saa kiinteytettyä, sentäänhän jotain tuolle inhalle epäkohdalle voisin tehdä jotain. Kun taas cowboynkäyrille säärille ei mitään voi vaikka kuinka haluaisi, ja sen olen jo hyväksynyt.

Eikö voisi vaan keskittyä niihin parhaisiin kohtiin itsessä ja olla ylpeä niistä? Haastan kaikki tämän tekstin lukevat naiset heti luettelemaan omasta kropastaan vähintään viisi asiaa jotka ovat kauniita ja joihin on tyytyväinen. Joko omassa blogissaan tai paperilla ihan vaan itseä varten.

Huonot puolet pitäisi osata kääntää voitoksi. Olen sentään nykyään pieniin tisseihini ihan tyytyväinen, olen mielelläni tissitön enkä osaisikaan olla isoilla semmoisilla. Näin imetysaikana ja varsinkin sen alussa (!) huomaa kuinka oudolta se tuntuu kun yhtäkkiä kasvaa järkyttävät daisarit. Sitten puolen vuoden päästä imetyksen loputtua jäljellä ei olekaan juuri mitään teepusseja suurempia. Olen myös melko armollinen löysälle ja pömpölle vatsalleni. Siellä sentään oli 4,5-kiloinen vauva juuri. Mitäs noista parista arvesta navan ympärillä, enpä muutenkaan viihdy bikineissä niin kuka niitä näkisi. Mutta jos maha pömpöttää vielä vuodenkin päästä näin, en voi kuin syyttää itseäni jälleen.

Niin, jos sitten itsekin julistaisin omat parhaat puoleni. Tätä kirjoittaessa tietysti tuntuu aika omakehulta, on vaan tosi vaikea sanoa jotain positiivista omasta vartalostaan. No tässä ne nyt kuitenkin on ne asiat joihin olen kutakuinkin tyytyväinen itsessäni:
1. hiukset - niin paksut ettei yksikään kampaaja ole kyllästynyt päivittelemään niiden määrää
2. hoikkuus - peritty isältä, en oikein liho vaikka yrittäisin
3. silmäripset - ihan kohtuullisen runsaat ja riittävän pitkät
4. iho - on ollut aina melko hyvä (jos ei lasketa hormonaalisia näppylöitä naamassa) eikä ole kiukutellut
5. suu - aika hyvän mallinen (hampaita ei lasketa)

Ja nyt sitten ajattelen että mitähän tämänkin lukeva ajattelee, varmaan että "onpas itserakas, eikö se nyt tajua että sen silmäripset on ihan harvat!"

PS Tällä kirjoituksella en todellakaan kalastele mitään kommentteja: "sun jalathan on ihan buenot" tms. Kunhan pohdiskelin. Ja jaloista en tykkää vaikka mikä olis.

PPS Tein mielestäni aika löydön kun ostin tuon paidan C:llä alkavasta ruokakaupasta. Voisin lakonisesti todeta kuten ystäväni: se on ainoa kauppa jossa mää käyn.

Villaa (ull) ylle ja alle

Nyt se O:lle odotusaikana tekemäni villatakki on jo sopiva! Vähän jännitin ehtiikö talvi mennä ennen kuin poika on takin kokoinen, mutta onhan tätä talvea vielä. Ja mätsää niin kivasti noihin isoäidin villahousuihinkin.



Sitten siihen vielä villasukat, -tumput, toppatöppöset, kypärämyssy ja villalakki päähän, haalari päälle, jäykähkö haalarivauva makuupussin uumeniin ja taljaa ylle ja alle, sitten paketti vaunuihin. Vaunujen peite tuulensuojaksi ja harso aukon eteen. Näistä aineksista on onnistuneet päiväunet tehty. Hyvin maittaa uni jopa 17 asteen pakkasessa kuten tänään. Ei ole kuin vähän nenänpää vilpeä kun nyttyrä herää parin tunnin päästä. Vaikka hieman kyllästyttää kun tämän homman saa 3-4 kertaa päivässä tehdä, en silti luovu ulkonukutuksista ellei ole pakko.


Muutama päivä sitten lääkäri vauvaa tutkiessaan (tulehtunut ukkovarpaan kynsi, höh) ihasteli meidän kaikkien villavaatetusta. Sattui joka ikisellä olemaan lähes 30 vuotta vanhaa vaatetta päällä. Mulla se mummin kaapista löytynyt keskeneräinen - nyt toki valmis - villapaita, kummallakin pojalla jo mulle lapsena tehdyt villatakit. Oli kuulemma niin kivan persoonallisia. Samaa isomman poikasen villatakkia ihasteli optikkoliikkeen myyjä pari viikkoa sitten. Aloinkin miettiä onko tällainen villapukeutuminen katoavaa kulttuuria? Toisaalta neulominen ja neuleethan ovat viime vuosina olleet tosi trendikkäitä. Vaikka kuinka olisi helpompi pukea vauvallekin vaikka fleecehaalari, kyllä tykkään laittaa hänelle pehmoista ja lämpimämpää villaa. Ull. Wool. Woll. Tuskinpa ne fleecet sitä paitsi ovat enää kovin käyttökelpoisia 30 vuoden päästä.

Aamuisin

Jos pikkumies ei juuri vaikka syö, ensimmäisenä aamulla havahdun klo 7.30 kun mies lähtee töihin. Usein vähän isompi pikkumies herää samaan aikaan ja kiirehtii olohuoneeseen katsomaan Pikku Kakkosta. Minä käännän kylkeä ja toivon että vauva jatkaa unia. Noin vartin sisään touhukas tulee olohuoneesta herättelemään minua, on jo kuitenkin oppinut tekemään sen hiljaa jottei vauva heräisi. Minä suhistan "shhhh joo mää tuun". Vaivihkaa hiivin pois sängystä, käärin lämpimän peiton pikkuisen vierelle valeäidiksi, nappaan villasukat jalkaan ja hipsin sohvalle jatkamaan unia. Otamme torkkupeiton, minä nukkuen sohvan toisessa päässä, toinen jaloissani lastenohjelmista hypnotisoituna.

Parhaimmillaan saan jatkaa yötä yhdeksään saakka. Sitten aamupalaa rauhassa tai kuten tänään, vauva kainalossa. Pikkukaveri herää hymyillen, itsekseen jokellellen. Jumitan netissä tai luen edellispäivän lehden. En vaivaudu ulos hakemaan tuoretta. Touhottaja haluaa aina jogurttia ja mysliä, banaaninkin. Minä syön puuroa, paahtoleipää tai jogurttia. Tai kaikkia niitä.

Sitten onkin aloitettava ärsyttävä pukemis-, pesemis-, petaamisrumba. Touhottaja ei pue ilman noin 20:ta muistuttamista, lahjontaa, uhkausta ja kiristystä. Sukka unohtuu sinne ja kalsarit tonne. Syötän vauvan ja laitan ensimmäisille unille parvekkeelle. Juon vielä mukin teetä.

Kello onkin 11 ellei jopa 12. Puemme ulkovaatteet (taas uhkailujen säestämänä), kannan nukkuvan vauvan toisiin vaunuihin ja ulkoilemme. Jos huvittaa ja jaksamme.

Ihanaa kun ei ole aikatauluja. Äitiyslomalla nämä hitaat aamut ovat yksi parhaista asioista. Jos jonnekin pitäisi nyt suoriutua kello kahdeksaksi, sanoisin ettei onnistu.

Satumaista

Juuri tällainen on täydellinen talvi: viitisen astetta pakkasta, paaaaljon lunta ja kauniin valkeat maisemat. Ei tuule.

Muutaman päivän ulkona on ollut uskomattoman kaunista. Kävelylenkistä ei tullut mitään kun yritin kuvata kaikkea. Ja kuviinhan se ei välity samoin kuin luonnossa. Lehdestä luin että virallinen nimitys tälle on pakkassumu. Kun saavutetaan riittävä kastepiste pakkasella, maisema kuuraantuu upeaan huurteeseen. Kuten esikoisemme yksi aamu sanoi: "kato äiti, puissa on sokeria!"

Pukemista, pukemista, pukemista

Pakkasta piisaa. Onneksi juuri nyt vähän lauhtui 12:een pakkasasteeseen ja sain O:n vielä lyhyille iltatorkuille parvekkeelle. Sisälle nukuttaminen on ihan tuskaa ja pikkuinen on jatkuvasti väsynyt kun ei nuku tarpeeksi pitkiä pätkiä sisällä. Tuntuu että puolet päivästä joko puen tai riisun lapsia.

O sai komeat uudet villahousut, äiti ne teki. Edelliset jäi jo pieneksi. Tuo Novita Cloud -lanka on ihanan pehmeää, mutta aika raskasta. Mulla ei ole todella aikaa neuloa lapsille mitään, onneksi käsityöharrastuksenkin voi kiireisimpinä aikoina ulkoistaa! Seuraavaksi lykkäsin hovineulojalleni mukaan yli vuosi sitten ostamani sukkalangat, tarvitsen ohuita villasukkia ulkoilukenkien sisälle. Ja sitten seuraavaksi pyysin itselleni villahousuja. Se on kuulemma jo isompi projekti. Ai kuin niin? Enhän mä niin iso ole.

On yritetty keksiä pakkaspäiville mukavaa tekemistä näin lomalla. Eilen käytiin ihan ulkona syömässä (meni tosi hyvin, vauva itkahti vaan kerran ja me saimme rauhassa nauttia piffimme!), tänään lähdettiin T:n kanssa Metsoon kirjoja lainaamaan, satukasetteja kuuntelemaan ja tietty käytiin yläkerrassa kaakaolla ja teelläkin. Keksin että Muumilaaksossakaan ei olla vielä ikinä pojan kanssa käyty, sinne voisi mennä jos kovat pakkaset jatkuu.

Mikä on muuten kamalampaa kuin koliikkivauvan lohduton huuto illan pimeydessä? No tietysti äänensä menettäneen koliikkivauvan vieläkin lohduttomampi itku. En tiedä olemmeko vilustuttaneet raukan, onko vaan huutanut äänensä vai jatkuva puklailuko on saanut kurkun karheaksi. Voi että kun tajuaisi olla huutamatta kun kurkku on kipeä. Muuten kyllä vaikuttaa terveeltä.

Katonny mitä täälläkin on!

Mummilla oli kaapeissaan vaikka mitä tavaroita mitä en ole ikinä nähnyt käytettävän. Muun muassa 12 hengen täysi astiasarja, sisältäen niin ruokailu-, kahvi- ja teeastiat kuin kannut, vadit ja vuoatkin. Ainakaan 30 vuoteen en siis niitä pöydässä ole nähnyt, kahviastiastoa lukuunottamatta. Tuo melkein 100 vuotta vanha priimakuntoinen astiasto lienee melko arvokaskin. Kuulemma mummin lapsuudenkodissa astiastoa on juhlapäivinä käytetty, jouluna esimerkiksi. Oli konjakki-, likööri-, punaviini-, valkoviinilaseja. Mummin en muista ikinä juoneen mitään alkoholipitoista. Onkohan lasit vaan hankittu "kun kaikilla ne kuuluu olla"?

Aika hauskaakin oli ihmetellessä kaikenmaailman vekottimia vaatekaapin kätköistä kaivaessamme. Oli matkavedenkeitintä, kengännapittajaa, raastinkonetta, telttalamppua. Nahkatavaraa paljon. Äidin 60-luvulla tekemä villapaita josta oli jäänyt hiha kiinnittämättä, mahtuu mulle kuin valettu. Tuo nahkalaukkuhan (sekin äidin tekemä) on ihan trendikäs, just tommosta oon etsinyt kaupoista.

Tippa nenän päässä

Nyt saa takuulla punaiset posket ja tipan nenän päähän jo muutaman minuutin ulkoilulla. Lunta on aivan valtavasti, varmasti eniten kuin muina edellisinä talvina, tänään pakkasta noin 15 astetta. Pikku O voi onneksi näillä keleillä vielä nukkua parvekkeella taljojen sisässä, ja hyvin nukkuukin, äsken juuri kolme tuntia. Jos mittari vielä laskee, ollaan päiväunien suhteen pulassa.

Viereiselle kentälle näköjään tehdään luistinrataa.

Kävimme T:n kanssa kokeilemassa pulkkamäkeen tehtyä hyppyriä, en uskaltanut mennä perässä. Mies on nyt lomalla, lähtivät uimahalliin. Olisipa aika letkeää ja helppoa jos voitais aina olla kaikki kotona.

Summa summarum

Viime vuoden aluksi kirjoitin näin: "Tänä vuonna toivon, yritän, lupaan ja aion". Summatakseni: se toteutui mitä toivoin, yritän tänä vuonna vielä kovemmin sitä mitä yritin viime vuonna, en muista mitä lupasin ja aikominen jäi hyvän idean asteelle. Parasta siis olla lupaamatta mitään tämänkään vuoden alussa.

Uskomatonta miten 2000-luvun ensimmäinen kymmen on jo ohi. Mietin tässä juuri miten vuodet sekoittuvat toisiinsa. Muistankohan yksittäisiä asioita eri vuosilta...
2000 aloitin opiskelun ja tutustuin moneen upeaan uuteen ihmiseen, heistä yksi jäi hyväksi ystäväksi
2001 muutin kotoa pois, reilun 20 neliön asuntoon keskelle Tampereen keskustaa, WTC tapahtui
2002 Pariisi!
2003 alkuvuonna ahdistus kotiinpaluusta, muutto miehen kanssa yhteen, syksyllä Brysseliin
2004 alku vuosi työnhakua, tein kaikkea mahdollista vältelläkseni lopputyön kirjoittamista
2005 vauva-asiat pyörivät mielessä, valmistuin vihdoinkin kun oli pakko
2006 ihana esikoispoikamme syntyi, valtava muutos
2007 kotielämää, opettelin istumaan hiekkalaatikolla, asuntolaina
2008 töihinpaluu, syksy synkkä pojan aloittaessa päiväkodin
2009 jättimaha, ihana kuopuspoikamme syntyi

Onhan tuossa tapahtunut.

Kuva ei liity mitenkään tekstiin. Olo on vaan aika palasina, on tyhjennetty mummin asuntoa. Olen tuonut mukanani jälkiruokakulhoja, lasilautasia, kaksi maljakkoa, Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Vanhan salkun, äidin tekemän nahkalaukun, uunipadan, kartaston. Viirivehkan ja sivistyssanakirjan.

Itkettää ajatella. Ihmisen elämä pahvilaatikoissa. Mulle on ollut aina vaikeaa luopua paikoista, tavaroista ei niinkään. Täytyy varmaan joskus mennä huvikseen ajelemaan entisen mummilan hissillä ja tuijottelemaan sitä makuuhuoneen kaunista näkymää kadun toiselle puolelle. On vaan ajateltava että näin on parempi. Kunhan mummille saadaan tavarat paikoilleen, pöytäliina pöydälle ja valokuvat piirongin päälle, eiköhän tää tästä.