Maisema muuttui hetkessä. Etu-ja takapihan näkyvyys huononi, mutta onhan tuo upea viheryys (onko sana?) parempi kuin se ruskeus joka joitakin päiviä sitten vallitsi. Olen aivastellut, pärskinyt, niiskuttanut, vetistellyt ja päristellyt perjantaista lähtien mutta nyt taitaa pahin koivun kukinta olla ohi. Ainakaan tänään ei ole nippua nenäliinoja tarvinnut kantaa mukana.
Vetistelyä ja harmitusta on aiheuttanut myös se että jouduin lopettamaan pikkuisen imetyksen 1,5 kuukautta aiemmin kuin esikoisen aikoinaan. En tainnut olla henkisesti valmis, eikä ollut vauvakaan. Mutta pakko mikä pakko, aloin olla liian pelokas, jännittynyt ja stressaantunut kipeistä puraisuista. Hyvin pieni helpotuksen tunnekin on, mutta päällimmäisenä haikeus siitä että tässäkö se nyt oli. Yksi etappi ohitettu. Mietin osasinko tarpeeksi nauttia vaikka imetys kummankin pojan kanssa on ollut melko sählinkiä. Saanko nauttia vastaavasta ikinä enää? Pippurinen pikkukaverikin on selkeästi näyttänyt mielipiteensä asiasta painien hikisesti ja huutaen, lennättäen maidon pullosta kaikkialle muualle paitsi suuhun. Minähän en pulloruokaa ota! Ainakaan äidiltä!
Johtuneeko jännittävistä uusista taidoista, hellepäivistä vai siitä typerästä tuttipullosta jota suuhun tungetaan, päiväunetkin lyhenivät kolmasosaan kertaheitolla. Tirpana ei malttaisi paikoillaan pysyä. Nousee jos mitäkin tukea vasten ja kaatuilee tämän tästä. Pihalla on päästy jo nurmikon makuun. Ostin kengät kokoa 20, ne ovat vähän isot, mutta pitäähän lapsella kengät olla.
Kahdet jalkapalloreenit takana, tunnen oloni ihan urpoksi, onneksi ei tarvitse peleihin mennä itseään mokaamaan. Olen löytänyt lihaksia joiden olemassaolosta en tiennytkään.
Huomasin juuri että meillä on imuroitu perjantaina, nyt on tiistai enkä näe yhtäkään villakoiraa. Mistäs se sitten johtuu? Siitepölysuodattimista ikkunoissa vai vähemmästä vaatteiden kanssa sepeemisestä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti