Piip

kuvan pullot eivät liity tekstiin

Kahvipöydässämme on nykyään kaikkia vieraitamme yhdistävä puheenaihe. Aihe josta jokaisella on oma vankka mielipiteensä, aihe jota en minä tai mieheni ole kertaakaan ottanut puheeksi. Tässä eri kommentteja kyseessä olevasta päivän polttavasta asiasta=piip:

* Otetaas ny tätä kaks kertaa kalliimpaa piippiä kun on tarjolla!
* Hei mäkin oon alkanut ostaan piippiä.
* Mä uskon että porukkaa huijataan tolla piip-jutulla. Ei meillä oo varaa ostaa piippiä.
* Jaa teillä on piippiä (huvittuneeseen sävyyn ivaileva hymy kasvoilla). Miten tää nyt on erilaista?
* Onko tää nyt jotenkin paremman makuista?
* Samasta lehmästä se kaikki tulee. Lehmä kun lehmä.

Piip on siis (luomu)maito.

Päätin alkaa ostaa maitomme luomuna, aikalailla päähänpistona, oliskohan se ollut tuossa joskus viime vuoden lopulla. Mies ei rutissut yhtään, vaikka litrahinta on tosiaankin kaksinkertainen tavalliseen ei-luomuun maitoon verrattuna. Maito juodaan meillä nyt näin koska uskon tutkimuksia joiden tulosten mukaan maidon liiallinen käsittely johtaa erilaisiin terveysongelmiin. Ajattelin että jos mahdollisesti voin täten vähentää lasteni korvatulehduksia tai vaikka allergioita, ei haittaa kokeilla.

Tarkoituksenani tässä ei kuitenkaan ole hurskastella sillä että maito meillä juodaan tällaisessa muodossa, vaan ihmetellä mitä erikoista tässä kaikessa nyt on. En edelleenkään käsitä nostavani maailman kahdeksatta ihmettä pöytään kun laitan kahvia ja pullaa vieraille tarjolle. Miten yksi tölkki voikin herättää niin paljon ihmetystä? Luomumaitoputeli kahvipöydässä on kyllä melkoinen huutomerkki, selvästi monien mielestä jopa polittinen sellainen.

Sitten ne perustelut. Ihminen jolla on pelit ja vehkeet, autot ja mopot, nominationit ja pleikkarit, sanoo vakavalla naamalla että on se luomumaito niin kallista ettei mitenkään voisi olla varaa. Ei sillä että mulle olis yhtään väliä mitä maitoa kenenkin kaapista löytyy ja ettenkö uskoisi ettei tosiaan kaiken muun ostelun jälkeen olekaan varaa.

Tottahan se on, luomu on kallista. Meillä ei ole varaa ostaa luomuna juuri mitään, mutta maidon litrahinta ei meillä sitä kauppalaskua kasvata. Säästää voi sitten muusta, niistä turhemmista jutuista.

Ja että huijataan. Luomu on salaliittoteoria meitä taviksia vastaan.

Kaikkein hassuinta on että välillä tuntuu että meitä pidetään jotenkin varakkaina ihan vaan kun maitokin on oikein luomua.

Ja tämä kirjoitus on sitten hymy huulilla kirjoitettu, olenpahan huvittunut ja odotan innolla uusia maitokeskusteluita. Ja tulevia teemailtoja rakkaiden ystävien kanssa, eilisen teemana meksikolainen ruoka. Tequilaakin oli.

Ajattelin vähän ekopaasata tänne

Minä olen muovin lajittelija. Jokaisen jättimäisen muovipakkauksen kierrättäminen saa aikaan jotenkin (säälittävän?) mielihyväntunteen. Olen saanut osakseni hölmistyneitä ja huvittuneita katseita kertoessani miten iloinen olen että vihdoin täällä tajutaan jotain. Pirkanmaan Jätehuollolla on aloitettu pilottihanke jolla tutkitaan miten muovi saataisiin kerättyä ja hyödynnettyä kotitalouksista.

Muoviroskaa kertyy meidän perheessä noin auton takakontillinen kuussa. Ai miksikö kerään takakonttiin muovia niin että sinne ei mahdu muuta mahdollisesti kuljetusta vaativaa tavaraa? No koska niitä muovinkeräyspisteitä on todella muutama, ne eivät sijaitse minkään jokapäiväisen tai -viikkoisen kulkureittini varrella, ja jos jollekin niistä joskus olen osunut, on ne olleet täynnä. Takapajuista.

Mutta silti olen niin tyytyväinen että täälläkin vihdoin tajutaan että kaikkea ei vaan voi kipata kaatopaikalle loputtomiin. Vuonna 2003 olin työharjoittelussa Brysselissä. Jo tuolloin muovinkeräys oli pakollista siellä. Muovit jopa lajiteltiin kahteen eri väriseen pussiin, toiseen lötköt muovit ja toiseen kovat. Niin ja erikseen pahvit, paperit ja lasi tietysti. Jos jokin asumus jätti muovit lajittelematta, seurasi siitä sakko. Kyllä luulisi Suomessakin onnistuvan, kunhan homma tehdään riittävän helpoksi, ohjeistetaan täydellisesti ja vähän pakotetaankin.

Ainakin minä yritän, vaikka onhan suomalaisista ison osan mielipide se että lajittelu ja kierrätys on vihepiipertäjien hommaa. Selityksiä on monia. Ei ehdi, ei viitsi, ei ole säilytystiloja, ei osaa, ei halua.

Ja miksikö tästä kirjoitan blogiin, päiväkirjaani siis? En tiedä. Jos vaikka joku sellainen sattuisi lukemaan tämän joka ei vielä muovikeräysmahdollisuudesta ole kuullut ja on himolajittelija kuten minä.

Ekopohdiskelua

Ekovuosi Manhattanilla on ollut hauskaa tekstiä lukea ja antaa samalla uusia näkökulmia. Kirjassa siis kolmihenkinen newyorkilaisperhe alkaa vuoden kestävän kokeilun - miten elää mahdollisimman päästöttömästi? Mutta miksi kirjassa pitää olla noita laatikoita tekstin seassa, miksi niitä kutsutaankin? Ne häiritsevät lukemistani, pomppaavat liikaa silmille ja tavallaan vähättelevät lukijan omaa kykyä poimia tekstistä punainen lanka.


En ole tullut ajatelleeksikaan miten älytöntä onkaan että melkein kaikki kertakäyttöinen tehdään kaikkein kestävimmästä materiaalista, muovista joka säilyy vuosikymmeniä. Kuulemma se moninkertaisesti Amerikan kokoinen muovilautta joka Atlantilla kelluu, muodostuu suurimmaksi osaksi muovipusseista ja -pulloista. Itse pyrin mahdollisimman usein ottamaan kauppaan mukaan kangaskassit, mutta kertoisiko joku fiksumpi millä roskat kiikutettaisiin ulos jos muovikasseja ei ostaisi lainkaan?

Ekoteko tai ei, olen päättänyt olla ostamatta yhtäkään uutta rättiä vaatekaappiin roikkumaan loppuvuonna. Lupasin näin miehelleni - vaikkei hän vaateostoksistani ole valittanutkaan - kun sain haaveilemani kalliin kamerani. Vaateboikotti liittyy siis enemmän huonoon omaantuntoon kaikista niistä turhista vaatteista kaapeissani ja rahansäästöön kuin ekologisuuteen. Lastenvaatteet eivät ole pannassa mutta pyrin niitäkin ostaessa käyttämään enemmän harkintaa.

Kirppisvaateostokset sen sijaan onkin vähän kinkkisempi juttu....mietin vielä. Kirppiksiltäkin tulee kyllä paljon ostettua turhaa koska ne on niin halpoja ja olevinaan sallitumpia kun ne on jo kierrätettyjä. Mutta kuinkahan paljon ihmiset nykyään ostaa jotain henneshelpiksia kertakäyttöön myydäkseen ne jollekin toiselle kirpulla? Ostopäätöksen tekeminen kirppiksellä ainakin itselläni on paljon helpompi kuin tavallisissa kaupoissa, en ikinä edes kokeile vaatteita ja usein ne eivät sitten istukaan päälleni. Sitten myyn ne taas jollekulle kirppiksellä, jos vielä kelpaavat.

Toinen ekotekoni (sekin päätös enemmän mukavuus- kuin ekosyistä) tällä viikolla liittyy yhteen kuppiin. Enempää en kerro kun ei tiedä kuka tätä lukee.

Onnistuiskohan jos päättäisi loppuvuoden tehdä joka viikko jonkun ekoteon?

Olen lukenut siis tuota jenkkiekoilukirjaa vasta alle puolet mutta siinä on tullut paljon vastaan ihan järkevää asiaa. Se kyseenalaistaa nykymaailmassa normeiksi muuttuneet hullutukset. Että on muka normaalimpaa ajaa pitkän työpäivän jälkeen autolla toiselle puolelle kaupunkia juoksemaan juoksumatolle kuin vaikka kävelisi tai pyöräilisi työmatkansa. Paljon kirjassa on myös asioita jotka liittyvät nimenomaan New Yorkiin tai USA:han, mutta eivät kuulu joka päivä ainakaan minun elämääni. Kirjan perhe ei esimerkiksi laita ruokaa vaan tilaa joka ilta ruoan kotiin, syö aamiaiset kahviloissa ja juo kahvinsa kertakäyttömukeista matkalla johonkin.

Kirjailija myös huomaa pian ekokuurinsa aloitettuaan miten turhan kiireiseksi me teemme itsemme. Miten elämä menee ohi oravanpyörässä tehdessä rahaa jotta saisimme paremman elämän uusilla tavaroilla. Tämä kohta piti ihan kirjoittaa ylös:

"Eräänä toisena päivänä suunnittelin vieväni Isabellan (tytär) puistoon. Hän taapersi vierelläni jalkakäytävällä. Emme olleet kulkeneet puoltakaan korttelia, kun hän pysähtyi leikkimään pienellä ketjulla, joka roikkui vesipostista.--- Yritin hoputtaa häntä, jotta pääsisimme puistoon.

Hän alkoi itkeä.

Annoi periksi ja hän palasi ketjun luo tökkien sitä kärsivällisesti ja katsellen sen heilumista edestakaisin, kunnes se pysähtyi, ja tökkien sitä jälleen. Halusin kiiruhtaa puistoon, jotta voisimme alkaa pitää hauskaa. Minulta vei ikuisuuden nähdä, että Isabellalla oli jo hauskaa.

Minkä ikäisenä aloin ajatella, että se, minne olin menossa, oli tärkeämpää kuin se, missä jo olin? Milloin aloin uskoa, että tärkein asia siinä, mitä olin tekemässä, oli saada se päätökseen? Osata elää ei ole jotain, mitä meidän on opetettava lapsille. Osata elää on jotain, mitä meidän pitää varoa ottamasta heiltä pois."

Ote kirjasta Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla

PS Blogissani on tänä kesänä vaan kuvia jaloista. Pahoitteluni.