Iästä

Meidän perheessä mennään edelleen usein nuorimman ehdoilla. Sikäli että hän osaa ottaa tilansa, osaa vaatia ja äänekkäästi. Toki hän ei määrää tahtia mutta saa monessa tilanteessa kaiken pyllylleen jos tahtoo. Kun huomio ei ole hänessä ja hän haluaisi sen itselleen, hän tulee ja ottaa sen. Vaikkakin raivarit ovat pikkuhiljaa lieventyneet ja seesteistäkin on välillä ollut, kuopuksen kohdalla mietin usein samaa lausetta kuten Project Mama blogiotsikossaan: Hullu vai uhmaikäinen? Kuitenkin olen saanut itseni uskomaan että ihminen siitäkin tulee. Pakko uskoa.

Nyt lähdin sivuraiteille aiheesta josta aioin alunperin kirjoittaa. Haa, blogissakin voimakastahtoinen kuopus jyrää kilttiluoteisen esikoisemme.

Minä ja meidän perheen kuusivuotias vietimme lauantaiaamupäivää ihan kaksin. En tiedä montaakaan yhtä rentoa tapaa viettää vapaapäivää kuin huumorintajuisen ja fiksun kuusivuotiaani kanssa. Ensin kävimme hieman epämiellyttävässä allergiatestauksessa Tiuhtin kanssa joka sekin sujui mukavasti sairaalan akvaariota ihaillen ja parin lievän "au"-sanan säestyksellä. Tiuhti ihaili sairaalarakennuksen korkeutta, sitä miten sairaalalabyrintissa lopulta onnistuin löytämään tiemme ja pysäköintipaikan allergiaklinikalle, sekä sitä että tunnistin niin neontetrat ja leväbarbitkin akvaariosta.

Testauksen jälkeen tuli nälkä, ehdotin lähellä olevaa kasvisravintolaa joka on yksi suosikkipaikoistani. Ei mitään ongelmaa, kuusivuotias lähti mielellään mukaan "kun siellä saa niitä rapeita sipsejä" eli pappadam-leipää. Kasvisravintola Gopalissa söimme hyvällä ruokahalulla. "Mmm, parsakaalia" sanoi Tiuhti ja maistoi myös ituja ensimmäistä kertaa. Ravintola on intialaistyyliin sisustettu, ja siitä saimmekin keskustelunaiheen.

T: "Äiti kato tonne kattoon on maalattu pilviä!"
R: "No niinpäs onkin, en olisi huomannut itse."
T: "Noi kiinalaiset tykkää tommosista monipäisistä ja -käsisistä ihmisistä"
R: "Tämä on vähän niinkuin intialaistyylinen ravintola, nuo kuvat esittää intialaisten jumalhahmoja"
T: "Uskooko ne että oikeesti jumalalla on monta kättä?"
R: "Kyllä ne uskoo, mutta on ne samalla vähän niinkun satuhahmoja"
T: "Niin, tolla yhdellä naisellakin on norsun kärsä"
R: "Niinpä"
T: "Olispa meilläkin oma ravintola!"
R: "Ai miks?"
T: "Sais syödä joka päivä näin ihanaa suklaakakkua"
R: "Voihan tuollaista itsekin leipoa, se on semmoista brownieta"
T: "Hei tossa on jumppaohjeitakin seinällä. Aika vaikeita jumppa-asentoja" (Gopalissa on perällä pieni nurkkaus jossa myydään mm. nepalilaisia tuotteita, vaatteita, kirjallisuutta ym, myös joogajulisteita)
R: "Ne on semmosia jooga-asentoja, ne onkin jotkut tosi vaikeita"

Joskus elämä on. Helppoa.

********************************************************************************

Project Mama-Katjan blogissa oli hiljattain tästäkin aiheesta kirjoitus: Oodi viisivuotiaalle. Nuo tyynet, fiksut ja filmaattiset viisivuotiaat (ja kuusi-) saavat niin liian vähän huomiota mahtavuudessaan.

Niin, ja vielä asioita joita 6-vuotias osaa:
- mennä autoon omin avuin ja lukita turvavyön
- kuoria banaanin itse
- näyttää käsimerkein paljonko on vielä tilaa parkkiruutuun peruuttavalle äidille
- muistuttaa äitiä laittamaan parkkikiekon
- käydä ravintolassa vessassa yksin pesemässä kädet
- kantaa oman lautasensa pöytään
- voidella leipänsä
- hakea lisää vettä

Olen haikea kun se kasvaa niin nopeasti ja haluaisin hidastaa kehitystä, mutta samalla nautin ja olen niin ylpeä mitä siitä on kasvamassa. Myös siitä 3-vuotiaasta.

Kirottu tutti

Tuulelta tuoksuva pyykki on edelleen paras tuoksu minkä tiedän.

Tämän viikon teema: tutit oravavauvoille. Täytyy olla hieman masokisti kun kesälomallaan ryhtyy tällaiseen muutokseen tempperamenttisen melkein kolmevuotiaan kera. Mutta ei tämä helppoa olisi ollut milloinkaan myöhemminkään, saati aikaisemmin, meidän Viuhtin kohdalla. Omankin toimintamallin muuttamiseen täytyy todenteolla keskittyä. 

Kun huuto alkaa käydä sietämättömäksi, ei olekaan hiljennintä jonka sujauttaa huutavaan suuhun. Kun raivokohtaus on kestänyt maagiset 20 minuuttia, se ei lopukaan nyyhkyttämiseen tutti suussa, vaan kerää voimia yltyäkseen pahemmaksi ja jatkuu vielä toiset 20 minuuttia.

Mutta kyllä tämä vielä iloksi muuttuu, puoltoista vuorokautta olemme jo selvinneet ja positiivisiakin yllätyksiä on tullut. Onneksi heitimme kaikki tutit kerralla pois, muuten olisin kaivanut ne muutaman kerran jo esille.

Kanakeitosta ja hämähäkeistä

"Tyhmä Tiuhti-piuhti!" "TIUHTI!"sanoo Viuhti.

"No niin älkää heti riidelkö kun lähdetään tarhasta kotiin, ei saa sanoa ketään tyhmäksi Viuhti. Mitäs teillä oli tänään ruokana?" kysyy hän (joka päivä).

"Perunaa....ja jotain lihaa. Välipalaks oli kiisseliä ja leipää:)" Tiuhti vastaa.

"Eipäs! Kanakeittoa!!!" Viuhti siihen (joka päivä).

"No, mitäs te teitte?" kysyy hän.

"Ei ollu paljoo lapsia tänään" toteaa Tiuhti.

"Olipas! Kanakeittoa!!!" Viuhti toitottaa.

"Ai kun on kaunis päivä, tässä sitä ajellaan kotiin. Kattokaa, traktori."

Viuhti on kiinnostunut kevään esille tuomista ötököistä, pihalla se menee kyykkyyn, ihan lähelle matoa ja huutaa "PÖÖ". Puutarhan mullasta löytyneen kotilon se ottaa käteen ja ihmettelee hämähäkkejä, tuhatjalkaista. Kyselee: "Mikä toi on? Mitä sillä tehään?" osoittaessaan harakkaa.

Tiuhtia inhottaa hämähäkit, varsinkin ajatus siitä että pikkuveli koskisi niihin. Tiuhti ottaa rennosti kun pikkuveli on päiväunilla, lukee Aku Ankkoja kaksi tuntia. Ja pyytää sitten minua lukemaan valitsemansa tarinan.

Eräänä päivänä emme tajunneet, me aikuiset, lopettaa keskustelua ajoissa. Juttelimme ruokapöydässä lähellä sattuneesta tulipalosta jossa eräs talo oli tuhoutunut täysin ja vielä leimahtanut uudelleen seuraavanakin päivänä. Yhtäkkiä huomasin Tiuhtin lopettaneen syömisen naama kalpeana. Kysyin onko huono olo ja samalla tajusinkin mistä oli kyse. Selitin sitten miten meidän koti ei tule ikinä palamaan koska meillä on hyvät palovaroittimet ja olemme tarkkoja hellan ja muiden kanssa.

Mutta kyllä Viuhtiakin välillä kauhistuttaa. Kun ikkunasta heijastuu kuvia pimeällä tai seinään tulee varjo. Silloin Viuhti käpertyy syliini ja sanoo "Äiti, peottaa. Vajjo peottaa."

Viikonloppuna on syytä syödä hyvin

Meinasin kirjoittaa diipadaapaa säästä sun muusta mutta mitä järkeä siinä on. Marraskuu on marraskuu, ihan sama.

Tärkeämpää on kirjoittaa asioita joita en muista enää marraskuussa 2012. Että olen hymyillyt itsekseni lukiessani päiväkodin luonnehdintoja lapsistani varhaiskasvatussuunnitelmalomakkeilta, niissä sanottiin esimerkiksi että Tiuhti on ryhmässä pidetty leikkikaveri ja että ei ole mitään mistä hän ei innostuisi. Niissä sanottiin myös että Viuhti on äkkipikainen mutta rauhoittuu nopeasti (huom! päiväkodissa), jaksaa aina istua päiväpiirillä ja pitää musiikista. Olen hymyillyt myös lasten tarhakuville ja polttarivalokuva-albumille jonka ystävä lähetti postitse. Täytyy muistaa että olen tuntenut pieniä onnistumisiakin nuoremman hillitsemisessä raivokohtauksien partaalla.

Mantranomaisesti olen alkanut toistaa: "Halataan oikein kovasti, se auttaa" kun Viuhti saa sellaisen kohtauksen että ikkunat helisee ja tärykalvot tärisee. On ollut kertoja kun kiukkupussi ei enää olekaan raapinut, läiminyt ja repinyt minua, vaan on paniikissaan takertunut kaulaani ja halannut kovaa pulleilla käsivarsillaan jotta paha mieli menisi pois. Muutosta on.

****************************************************************************

Viikonloppu tuli niin tarpeeseen. On kiukuteltu liikaa, eikä vähiten me aikuiset. Toisaalta pää on täynnä asioita, toisaalta se on ihan tyhjä. Työt nyppii ja niitä on liikaa.

Ensi viikon pitkä viikonloppu vieläkin toivotumpi.

Kirjoitin tiistaina:
Kyllä 5-vuotiaan ja kohta 2-vuotiaan äitinä on kivaa. Näin mietin yhä useammin ja tajuan kuinka paljon on helpottanut viime kuukausina. Muistan erään tuttuni jutelleen kun odotimme kuopusta että "eka puoli vuotta on ihan hullua kun toinen lapsi on syntynyt, mutta kyllä sitten alkaa helpottaa". Mä olen sitä mieltä että kyllä ekat kaksi vuotta on sitä haastavaa aikaa ja sitten muuttuu iisimmäksi. Näin viiden vuoden äitiyden kokemuksella, jatkostahan mulla ei ole tietoa. Vauva on aivan ihanan söpö pehmoinen paketti mutta melkeinpä vielä ihanampi on tuollainen puhumaan oppiva, oivaltava, iloinen taapero.

Loppuviikko on mennyt toisenlaisissa tunnelmissa. Lapset on olleet kipeitä, kiukkuisia ja kuopus välillä ihan kauhea. Kun on kurjan flunssainen olo, sanat näköjään vaihtuvat raivareiksi. Taantuma tammi-helmikuulle.

Tänään olin metsässä kaksi tuntia. Löysin suon. Tuommoinenkin paikka on ollut meiltä kilomterin päässä ja vasta nyt siitä sain tietää. Suot on mulle ihan vieraita maisemia. Siellä oli hieno tuoksu ja tikka hakkaamassa kelopuuta. En ole ikinä poiminut edes lakkoja. Suot on vähän pelottavia, mystisiä.

Suppilovahveroitakin löytyi, ihan täältä läheltä.

Lomalla olen

...ollut Helsingissä, ottanut siellä pääasiassa huvipuisto-, vauva-, ja kaverikuvia, muutaman maisemakuvankin.
...todennut huvipuiston olevan alle kaksivuotiaalle väärä paikka, varsinkin sellaiselle tempperamenttiselle joka ei ymmärrä käsitteitä "jono" tai "juo kun on helle" tai "ilosta kirkuminen" (luulee ihmisten olevan kauhuissaan ja siksi itse kauhistuu metelistä).
...käynyt Stadikalla ekaa kertaa vieden hesalaistuneen kaverinkin perheineen sinne samalla ekaa kertaa.
...päättänyt herkutella enemmän vihreillä ja punaisilla herkuilla ja jättää vähemmälle ruskeat ruoat.
...suunnitellut suursiivousta.

...välipalaksi laittanut piña coladaa maijjan reseptillä.

...tehnyt paljon samaa mitä arkenakin.

 ...sekoittanut pestoa omalla reseptillä.

...syönyt pinaattimunakasta.
...toivottavasti paremmalla tuulella kuin tänään.
...vielä monta viikkoa kunnes kaikki muuttuu.

Tämä uimahousuissa kierimässä hiekkaisena uimarannalla, kädet takertuneena jonkun toisen lapsen leluun kun pyydän antamaan auton pojalle joka kerää lelujaan ja on lähdössä. Naama kurassa, hellehattu viskottuna maahan, potkien kaikkea ympärillään ja läiskien minua. Noin parinkymmenen rantailijan hämmästyneet katseet käännettyinä meihin. "Varmasti nyt pahasti on sattunut tuota poikaa, vähintäänkin ampiainen pisti tai jotain."

Kannan kirkuvaa lasta kainalossa, kerään kamat kasaan ja kotiin. Isoveli laittaa kengät reippaasti jalkaansa, ottaa uimarenkaan mukaansa ja tulee perässä. On tottunut. Tärykalvoon sattuu. Tutti unohtui kotiin.

Joskus se vaan ottaa niin aivoon. Että yksi meistä ei osaa rauhoittua. Kun se järjestää näitä kohtauksia jotka kesän ja enemmän ulkoilun myötä ovat muuttuneet useammin julkisiksi, niitä kohtauksia joihin minäkin olen jo tottunut enkä enää joka kerta jaksa masentua niistä. Sellaisia kohtauksia kun voi tulla kotona montakin päivässä, sellaisia joita esikoinen ei ole järjestänyt kertaakaan viisivuotisessa elämässään.

Olen lukenut kirjasta Vahvaksi rakastetut lapset että vanhemman tehtävä on opettaa lapselle keinot rauhoittua, tukea pientä hurjassa tunnemyrskyssä, pysyä itse rauhallisena ja rauhoittavana. Että impulsiivisilla ja temperamenttisilla lapsilla aivojen biokemia aiheuttaa kiukun ja raivon. Aivojen biokemia ja välittäjäaineet "vaikuttavat merkittävästi ihmisen käyttäytymiseen, joskus jopa enemmän kuin kasvatus ja kasvuympäristö". Kirjan mukaan "Pelkästään yksi vahvan lempeä sana rauhoitu auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Kun aikuinen toistaa vuodesta toiseen rauhoittumiskehotusta, tämä yksi sana voi saada aivojen myrskyn tyyntymään nopeammin."

Epäilenpä vaan suuresti että hämmästyneet mulkoilijat rannalla eivät ajattele biokemiaa tällaisena hetkenä. Sen sijaan minä olen epäonnistunut äiti ja lapseni vähintäänkin käyttäytymishäiriöinen heidän näkökulmastaan.

Sitten päästään vihdoin kotiin, huudon säestämänä. Kotimatkaa rannalta on onneksi vain 200 metriä. Tutti suuhun, rätti käteen, poika hiljenee ja takertuu kuin apinanpoika syliini. Syödään, juodaan, kaikki hyvin.