Isoveljistä

No nyt se vauva on jo niin iso että menee puita pitkin, ylemmäs ja ylemmäs yrittää. Viimeisen kahden viikon aikana kehitys on ollut aivan uskomaton. Vielä maaliskuun alussa hän vaan lattialla kölli ja vähän kieriskeli. Nyt vetää käsien varassa itseään lattiasta ilmaan. Joka päivä tulee lisää tasapainoa, vähän kolhujakin, mutta se ei yhtään tahtia hidasta.

Viime viikolla kuitenkin pieni malttoi ihan rauhassa katsella vieressä kun Tiuhti teki läksyjään lattialla. Ei yrittänytkään koskea koulukirjoihin. Ihan kuin olisi ymmärtänyt kun isoveli sanoi ylpeänä pehmeällä äänellä: "Näihin et saakaan koskea, nää on mun tärkeitä koulutavaroita, sää saat tälläsiä sitten kanssa kun oot iso poika".

Viikottain, ellei jopa päivittäin Tiuhtiin, 9-vuotta, iskee hellyydenkohtaus ja hän sanoo: "Onneksi meille syntyi Touho. Se on niin söpö ja pehmee. Kiva kun meille tuli vielä yksi lapsi."

Viuhti tuntuu nyt hieman olevan huolissaan omien tavaroidensa kohtalosta, hyvin nopeasti vetää omat legolehtensä ynnä muut turvaan kun konttaaja lähestyy. Olen sittenkin tainnut saada aika hyvin iskostettua hänelle että alakertaan ei enää tuoda pieniä tavaroita jotka voisivat mennä pienen suuhun.  Harvemmin niitä enää alas kulkeutuu, vaikka luulin että se on mahdotonta.

Eräänä iltana tässä luettiin iltasaduksi Viuhtin kanssa iki-ihana Sanna ja pikkuveli -kirja josta on tullut Viuhtin yksi suosikeista. Mä niin muistan miten itse olen lukenut kirjaa monen monta kertaa,kaikki kuvatkin on niin tuttuja että mun on täytynyt niitä tarkkaan katsoa.

Kirjassa päähenkilö Sanna on ajoittain vähän mustasukkainen uudesta perheenjäsenestä:
"Sanna ei pidä siitä että äiti syöttää pikkuveljeä. Silloin hän tahtoisi antaa pikkuveljen pois jollekin vieraalle tädille. 
Sanna haluaisi muuttua itse taas vauvaksi. Silloin äiti hoitaisi häntä eikä pikkuveljeä olisi olemassakaan."
Viuhti pohdiskeli: "Kyllä määkin haluaisin olla vielä vauva ja olla sun sylissä, mutta en mää haluais silti Touhoa menettää." Aika ihanasti sanottu.

Loma.

Iltaisin luen yhtä suosikeistani vaikka lukemattomia lukemattomiakin kirjoja hyllystä löytyisi. Hyvän ajatuksen kohdalla peruutan ja pysähdyn, esimerkiksi tämän:

"Olen aina mielelläni nukkunut huoneessa, josta ihmiset ovat juuri lähteneet, jossa äänet ja kertomukset yhä viipyilevät."

Vivi-Ann Sjögren Saharan aamut ja illat

Ikkustamista

Tänä aamuna hermostuin kun Viuhti eli Eipäs-possu (itse itsensä on näin nimittänyt Richard Scarryn kirjojen hahmon mukaan) repi ja riuhtoi isoveljeään, kiusallaan heitteli ulkovaatteita eri puolille asuntoa kun toinen yritti pukea, ettemme vaan pääsisi lähtemään tarhaan. Olin kieltänyt jo kolmesti, puhumattakaan lukemattomista muista aamun aikana tehdyistä kehotuksista, pyynnöistä, käskyistä, kielloista ja maanitteluista. Olin lukenut edellispäivänä tämän kirjoituksen huutavista vanhemmista. Meilläkin korotetaan ääntä, huudetaan myös kurkku suorana.

Paukautin käsiä yhteen kolmesti niin kovaa että kämmeniä pisteli. Se tehoaa hyvin joka kerta. Lasten huomio kiinnittyy käsien pamauttamiseen paremmin kuin papukaijamaisiin "Kuulitko mitä sanoin" -kehotuksiin.

Seurasi hämmästys, syvä hiljaisuus, Viuhtin suupielien kääntyminen syväksi nurinkuriseksi U:ksi, hengenveto, ja erittäin loukkaantuneen sävyinen itku. Eipäs-possu-reppana pelästyi. Ehkä myös vihaista ilmettäni. Tunsin samalla sekunnilla todella huonoa omaatuntoa. Toisaalta: miksi? Keskeytin aiheellisesti hölmöilyn aamutouhuissa, sain tilanteen hallintaan kun pehmeämmät keinot eivät auttaneet.

Nappasin Viuhtin samantien syliini jottei huuto äityisi kesyttämättömäksi raivokohtaukseksi, pyyhin pojan kyyneliä ja kuljetin makuuhuoneen ikkunalle: "Katotaas onko se orava vielä siellä puussa." Oravan ja harakan tappelua oli seurattu jo aiemmin samana aamuna tarkoituksena houkutella samainen kaveri vaihtamaan yöpukunsa päivävaatteiksi. Tai siis tarkemmin sanottuna alustin häntä olemaan siinä mielentilassa että antaisi minun riisua yöpuvun ja suorittaa tuon häntä niin rasittavan vaatteidenvaihtotoimenpiteen.

Oravaa ei näkynyt enää mutta käsienpamautus ja lyhyt halailuhetki johti siihen että saimme sovussa puettua ulkovaatteetkin ja lähdettyä tarhaan.

"Äitiii...."
"Mitä Viuhti?"
"Ankeeks kummää itkusin"
"Voi kulta ei itkemistä tarvi pyytää anteeksi, mutta äiti hermostu kun te temppuilitte ettekä totellut mua."

******************************************************************************

Oikeastaan olen samaa mieltä kuin tuo kirjoitus ja en ole.

Nenäpäivä

Minä pidän kirjapäiväkirjaa. Viime aikoina on tullut luettua taas todella vähän, oikeastaan en ole lukenut yhtään kokonaista kirjaa tämän vuoden puolella ja se on ihan kamalaa se.

Olen aina ajatellut että kirjallisuuskriitikon ammatti voisi olla yksi unelma-ammateistani, tosin en ole ottanut huomioon kyseisen ammatin huonoja puolia. Sitä että ei saisi lukea vain niitä kirjoja mitä tahtoo, olisi pakko kahlata kaikki huonotkin opukset läpi, ja sitä että joutuisi julkisesti teilaamaan kirjailijat joiden teoksista ei pitäisi. Sana kriitikko on itsessään jo niin negatiivinen.

Koska tuskin pääsen työkseni kirjoja arvostelemaan, päätin toteuttaa haaveammattiani vähän täällä blogissa. Kaikki näitä lukevat ottakoot huomioon että kyseessä on ihan tavallisen naislukijan omat mielipiteet ja kokemukset itse valitsemistaan kirjoista. Aloitan kertomalla kirjasta jonka luin jo viime vuonna. Kyseessä on Mikko Rimmisen Finlandia-palkittu Nenäpäivä ja siitä olen joulukuussa kirjoitellut näin:

Kirja oli mielestäni kertakaikkisen tylsä. Oli vaikeuksia saada luettua se loppuun, etenkin siitä eteenpäin kun olin tajunnut ettei tarinassa tule missään vaiheessa tapahtumaankaan mitään suurta käännekohtaa. Takakannen tekstin perusteella odotin jopa trillerimäistä kohokohtaa juonessa. En edes osannut nauraa Irman yksinäisyydelle (jos se oli tarkoitus) ja ahdistuneille ajatuksille vaikka ymmärrän mustan huumorin aiheen taustalla. Kahdessa kohdassa nauroin ääneen: kun käsitin nenäpäivän roolin tarinassa ja kun maahanmuuttaja pyysi kauhistunutta Irmaa antamaan "verta".

Ei vaan yhtään huvita lukea sivutolkulla selostusta neljänkympin ajelusta jossain Keravalla. Juuri tämän tyylinen arkirealismi on niin tyypillistä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle, masentavaa ja harmaata. Kielen omalaatuisuus oli ainoa asia joka Nenäpäivässä minua miellytti. Teksti oli täynnä uusia hauskoja verbejä ja mielikuvituksellisia adjektiiveja. Henkilökuvaukset toimivat myös. Finlandia-palkinnon edellytyksiä kirjassa ei mielestäni ole.

Tämä ei vaan ollut minua varten mutta tulipahan luettua kun oli pakko (rinkikirja).


PS En voinut olla kuvaamatta söpöjä Kanelikaupasta tilaamiani kortteja ennenkuin ne lähtevät muualle.

Viuhti täytti kaksi. Vietimme päivän kotona, isoveljen flunssailu ei meinaa loppua ollenkaan. Pesin viisi koneellista pyykkiä ja silti pyykkikorien, niiden molempien, pohjat ei näy. Iltapäivällä päiväunillemenotaistelun jälkeen aloitin uuden kirjan* ja söin viimeisen palan kakkua.

Jälleen kerran googletin voisilmäpeliä kun halusin leipoa jotakin herkullista enkä keksinyt mitä, lempiruokablogistani löytyi tämän sitruunamarenkikakunkin ohje. Lisäksi synttäreillä tarjottiin tätä ja tätä. Kyseinen blogi ohjeineen ei petä ikinä.



*) Uusi kirja oli kielletty ostos, heräte- sellainen, jälkikäteen vasta muistin lupaukseni olla ostamatta kirjoja tänä vuonna. Siksi täytyy korvata moka hankkiutumalla eroon kahdesta kirjasta. Voisin ehkä pitää arpajaiset.

Kirjani

Useammassa blogissa on kirjattu vaikuttavimpia kirjoja ja vaikka ajattelin listaamisen olevan mahdotonta enkä halunnut alkaa numeroida lukukokemuksiani, huomasin kuitenkin miettiväni mitkä voisivat olla itselleni tärkeimmät kirjat. Päädyin siis listaamaan kymmenen vaikuttavinta kirjaa, ainakin ne jotka nyt muistan. Samalla kopion muista blogeista muiden suosikkilistat tutustuakseni niihin.

Kirjapäiväkirjaa olen pitänyt vuodesta 2007, joten lista painottuu enemmän viimeisimpiin lukemisiin. Toivon että olisin aina kirjannut lukemani kirjat ylös. Olisi todella kiinnostavaa nähdä lista kaikista kirjastosta lainaamistani kirjoista. Sellainenhan tietokanta täytyy jossain olla....? Ainakin jostain 90-luvusta lähtien kun lainaaminen muuttui sähköiseksi ja ne takakansien pahvikortit hylättiin.

Kirjat ovat suunnilleen kronologisessa järjestyksessä, niitä on tässä itse asiassa enemmän kuin se kymmenen mutta olkoot. Olen varma että jokin tärkeä tästä puuttuu, varsinkin murrosiässä ja parikymppisenä luetut kirjat ovat unohtuneet, luinkin silloin paljon vähemmän ja elämässä taisi olla kaikkea muuta niin paljon mielenkiintoisempaa meneillään.

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla -sarja
Enid Blyton: Viisikot
Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär sekä Veljeni Leijonamieli
Pirkko Saisio: Elämänmeno
Henri Charrière: Papillon
Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Vivi-Ann Sjögren: Saharan aamut ja illat
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
Khaled Hosseini: Leijapoika
Sofi Oksanen: Puhdistus
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

EDIT: Yksi vielä on lisättävä
André Brink: Tuokio tuulessa

****************************************************************************

Tällä hetkellä kesken Joel Haahtelaa, Raisa Cacciatorea ja Mervi Juusolaa.

Tämä uimahousuissa kierimässä hiekkaisena uimarannalla, kädet takertuneena jonkun toisen lapsen leluun kun pyydän antamaan auton pojalle joka kerää lelujaan ja on lähdössä. Naama kurassa, hellehattu viskottuna maahan, potkien kaikkea ympärillään ja läiskien minua. Noin parinkymmenen rantailijan hämmästyneet katseet käännettyinä meihin. "Varmasti nyt pahasti on sattunut tuota poikaa, vähintäänkin ampiainen pisti tai jotain."

Kannan kirkuvaa lasta kainalossa, kerään kamat kasaan ja kotiin. Isoveli laittaa kengät reippaasti jalkaansa, ottaa uimarenkaan mukaansa ja tulee perässä. On tottunut. Tärykalvoon sattuu. Tutti unohtui kotiin.

Joskus se vaan ottaa niin aivoon. Että yksi meistä ei osaa rauhoittua. Kun se järjestää näitä kohtauksia jotka kesän ja enemmän ulkoilun myötä ovat muuttuneet useammin julkisiksi, niitä kohtauksia joihin minäkin olen jo tottunut enkä enää joka kerta jaksa masentua niistä. Sellaisia kohtauksia kun voi tulla kotona montakin päivässä, sellaisia joita esikoinen ei ole järjestänyt kertaakaan viisivuotisessa elämässään.

Olen lukenut kirjasta Vahvaksi rakastetut lapset että vanhemman tehtävä on opettaa lapselle keinot rauhoittua, tukea pientä hurjassa tunnemyrskyssä, pysyä itse rauhallisena ja rauhoittavana. Että impulsiivisilla ja temperamenttisilla lapsilla aivojen biokemia aiheuttaa kiukun ja raivon. Aivojen biokemia ja välittäjäaineet "vaikuttavat merkittävästi ihmisen käyttäytymiseen, joskus jopa enemmän kuin kasvatus ja kasvuympäristö". Kirjan mukaan "Pelkästään yksi vahvan lempeä sana rauhoitu auttaa lasta tunteiden säätelyssä. Kun aikuinen toistaa vuodesta toiseen rauhoittumiskehotusta, tämä yksi sana voi saada aivojen myrskyn tyyntymään nopeammin."

Epäilenpä vaan suuresti että hämmästyneet mulkoilijat rannalla eivät ajattele biokemiaa tällaisena hetkenä. Sen sijaan minä olen epäonnistunut äiti ja lapseni vähintäänkin käyttäytymishäiriöinen heidän näkökulmastaan.

Sitten päästään vihdoin kotiin, huudon säestämänä. Kotimatkaa rannalta on onneksi vain 200 metriä. Tutti suuhun, rätti käteen, poika hiljenee ja takertuu kuin apinanpoika syliini. Syödään, juodaan, kaikki hyvin.

Vasta kuvattu

Kevään mittaan olen kuvannut kurssikaveriani eri ympäristöissä, harjoitellut opettajan opastuksella veden kuvaamista, kokeillut vasta-, myötä- ja sivuvaloa, eri perspektiivejä ja kasvojen muuttumista laajakulmalla sekä zoomilla. Tehnyt parituntisen retken metsään, maannut sammaleella ja nojaillut siihen valealasti.

Olen testaillut kameran jalustaa ja ihmetellyt mikä on mopod tai monopod? Mies väitti nähneensä kaupassa monopodin vaikka epäilen näkikö sittenkin mopedin vai monopolin. Tripod tiedetään. Miettinyt miten haluan tulla kuvatuksi, mitä kuvilla haluan ilmaista ja miksi niin? Selaillut vanhoja albumeja huomaten hyväksyväni vanhat kuvani nyt paremmin kuin ennen ja pohtinut perhealbumiasioita. Miten minua on lapsena kuvattu, keitä muita kuvissa näkyy, miten ja missä tilanteissa kuvaan omia lapsiani ja mitä heille kuvista jää?

Olen oikeastaan tuntenut ylpeyttäkin kun kuviani on kehuttu (tässä puukuvassa kuvaajana ystävä, siitä en kehuja itselleni ota) ja koska minusta on saatu niin kauniita kuvia. Voimauttavaa vaikutusta haen vielä. Parvekkeella olen mukarennosti nojaillut kaiteeseen vaikka siihen oli 10 sekuntia aikaa juosta ja ottaa sopiva asento niin ettei näytä kyyryselältä muttei liian notkoltakaan. Aika hauskaa, hauska on ajatus siitäkin että laitan kameran videokuvaamaan keskelle arkista päiväämme ihan milloin vaan, annan kameran tallentaa eikä kukaan enää muista sen olemassaoloa.

Tänä keväänä olen saanut käsiini muistokirjan, mustaa valkoisella niistä tarinoista jotka monet kerrat minulle kerrottiin mutta joihin en omilla muistiinpanoillani ole mummin ääntä saanut kuuluviin. Näitä sivuja lukiessa kuulen mummin puhuvan.

Kuvat on jo parisen viikkoa vanhoja. Lumikasat eivät enää ole noin kuohkeita ja keveitä, ne on menneet kasaan ja koviksi. Kulkuväylät on jäisiä ja hiekoitettuja. On niin liukasta että Tiuhtilla on naama naarmuilla ja Viuhti ei pysy montaa askelta pystyssä ulkona.

Ajattelin kirjoittaa tänne nukkumisesta mutta en jaksa. Tekstistä tulisi pitkä. Nukkuminen on taas viime öinä tuntunut harvinaiselta luksukselta. Jaksaminen on vähissä.

Olen ihan järkyttynyt koska suussani porattiin tänään. Ensimmäistä kertaa ikinä, nyt 30-vuotiaana. Ja toisen mokoman kerran parin viikon kuluttua. Jotain hyvin peruuttamatonta on tapahtunut. Minä olin ylpeä rei'ittömistä hampaistani.

Aloin lukea Katto-Kassista Tiuhtille iltasatukirjana. Kirjan kansilehdellä lukee: Riikkalle jouluna 1987. Muistan lukeneeni sen monet kerrat, ja olen niin iloinen että nyt saan sitä pojalleni lukea. Jännä juttu että yhdessä kohtaa Tiuhti hekotti ja sanoi: "Tää on ihan niinkuin Peppi Pitkätossusta!" tietämättä että kirjat ovat saman kirjailijan.

Tumma suklaa, perjantai ja Peppi

Tänä iltana lohdutan itseäni tummalla suklaalla. Ja sillä että on perjantai.

Saan hyvää mieltä myös rauhallisesta iltasatuhetkestä Tiuhtin kanssa. Kohta on luettu loppuun paksu Peppi Pitkätossu -kirja, uusi tuttavuus muuten minulle vaikka Lindgren-fani olenkin. Poika nauraa ääneen sellaisille sanonnoille kuin "sokeripossuseni" tai kun Peppi laittaa jalat tyynylle ja viisi sokeripalaa kahviin. Hihittelee omalle vitsilleen: "Äiti ei tää kohta ookaan nimeltään Pepillä käy varkaita, vaan Pepillä käy varpaita!" Nauru ennen hyvänyöntoivotuksia parantaa pahimmankin olon.

Varkaista puheenollen, usein unohdan esikoispoikamme herkkyyden. Tai enemmänkin sen miten pohdiskelijaluonne hän on. Ohimennen kerroin äidilleni kuinka erään sukulaisemme lumilapiot ja -kolat oli varastettu pihalta yöllä. Naureskelimme miten epätoivoiseksi tämä talvi on ihmiset tehnyt. Illalla ennen nukkumaanmenoa Tiuhti sitten alkoi vapisevalla äänellä puhua että mitä jos meillekin tulee kotiin yöllä varkaita.

Tässä yhtenä iltana käytiin kirppiksellä. Ihmettelin miksi Tiuhtin ilme oli yhtäkkisen säikähtänyt, oliko jossain pöydässä jotain pelottavaa vai mikä tuli. Kysyin mikä hätänä, poika siihen: "Noissa leluissa on kyllä tossa leijonassa yks vähän paha juttu....siinä oli nuppineula ja se pisti mua!" Sormea ei saanut katsoa.

Puuroprobleemi

Meillä kait keitellään riisipuuroa tästä lähtien joka ilta. Se tuntuu nyt olevan ainoa puurolaji jonka Tiuhti kelpuuttaa, aiemmin sekään ei uponnut. Isin tekemä jouluaaton riisipuuro maistui niin makoisalle. On kai saanut yliannostuksen kaurapuurosta jota se veteli isot lautaset aamuin illoin ainakin kolmevuotiaaksi.

Viuhtille sen sijaan kaura/ohra/ruis maistuu, samaan malliin kuin isoveikallekin yksivuotiaana, mutta riisi ei. Ei missään muodossa. Se on Viuhtin mielestä parasta oikein pyyhkiä kielenpäältä pois jos sitä suuhun vahingossa joutuu.

Ja minä en sulata mitään epämääräisiä leivänkannikoita iltapalaksi, ei ne pidä kasvavan lapsen nälkää aamuun saakka. Murotkaan ei maistu, jugurttia syödään myslin kera ihan joka aamu joten ei illalla sokeria enää ja kuka nyt jostain weetabixeistä tykkää...? Marjapuurot kelpaisi mutta on liian laiska äiti täällä. Uunipuuro on kyllä niin hyvää ja helppo tehdä että sitä suosittaneen nyt.

Aika hitlerhenkisiksi on iltapalat meillä menneet, eilen illalla hikeennyin niin että poika nukkumaan iltapalatta ja -sadutta. Ihme pelleilyä ja ruoalla leikkimistä. Vitkuttelua ja vääntelehtimistä. Tuli aika morkkis jälkeenpäin. Enkä minä mitään lopullista puurofobiaakaan halua aiheuttaa. Meillä kotona ei kaurapuuroa keitelty, siksi ehkä tykkään siitä nyt aikuisena.

Mutta en valita. Nämä kun on oikeastaan ainoat ruokarajoitukset meidän perheessä.

************************************************************************

Täällä Pohjantähden alla I luettu, haluan heti tietää mitä sitten tapahtui. Nautin suuresti nyt tästä suomalaisuudesta ja monipuolisesta kielestämme.

Kässyjä

Koska tuli marhattua käsityömessuilla tänään, olkoon päivän aiheenakin siis käsityöt. On jotain valmista. Tiuhtille pipo.

Malli: Kittyvillen virkapipo 76:llä silmukalla, läpät vähän muunneltuna

Debbie Stollerin kirjasta Stitch'n bitch Neulojan käsikirja

Lanka: Novitan 7 veljestä Raita + yksivärinen osa joku jämälanka

Puikot: 4,5 sukkapuikot

Vuoria on vielä vailla kun kutittaa "vähän, ei paljon". Taidan tehdä samanlaisen pikkuveljelle, oli niin helppo ja nopea homma. Samaa korvaläppämallia yritin virkaten Viuhtille, siitä tuli sopiva miehen päähän.

Messuilla pidin kukkaron nyörit tiukalla ja ostin vain yhden kerän lankaa sekä pienen lahjan ystävälle. Jollain toisella kukkaron nyörit olivat höllemmällä ja sain mukaani isot ja pienet lämpimät nahkakintaat sekä keskikokoisen paidan.

Pohjantähti etenee hitaasti mutta varmasti. Teksti on miellyttävämpää kuin luulin. Tykkään ihan.

Päästiin katsomaan se Napapiirin sankarit -elokuva. Se oli hauska ja sali oli täynnä!

Housuista ja Villasta

Jouduin lankeamaan vaateostokseen vastoin lakkoani. Oli pakko hommata lämpimämmät ulkoiluhousut etten vilustuta itseäni tuolla hiekkalaatikon reunalla. Mulla kun on ollut vaan sellaiset vuorettomat tuulihousut ja sitten taas tosipaksut keskitalven toppahousut. Eli kai tämä oli perusteltu ostos. Harmittaa silti. Ja toinen housuongelma: pitäisi ostaa myös uudet yöhousut. Vanhat repes. Mutta yritän kuitenkin korjata tai sitten nukun jollain muilla, kyllä ihmisen täytyy pärjätä pidempään ilman vaateostoksia! Korjaaminen ei välttämättä onnistu, nämä on niin hiuki että varmaan ratkeaa vierestä.

***********************************************************

Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirja on melkein luettu. Kyllä lukeminen vaan on mulla hidasta mutta parempi niinkin kuin olla lukematta ollenkaan. Kirja on pitänyt hyvin otteessaan vaikka olen sitä lueskellut hämärässä huoneessa lasta nukuttaessa. Mutta odotin jotain aika muuta. Mielestäni kirja on ollut melko alavireinen, ahdistuneen ihmisen yksinäistä tilitystä ja samojen asioiden päässä pyörittelyä. Vasta parinsadan ensimmäisen sivun jälkeen Villa tuntee ensimmäisen kerran hyvää oloa merellä. Tuntuu vähän takertuvan pieniin vastoinkäymisiin liikaa, mutta sellaista se kai on yksin pienessä hytissä.

Villan itseironia puree minuun erityisen hyvin. On mielenkiintoista lukea ikääntyneen ihmisen päiväkirjamaista pohdiskelua ja huomata että vaikka elämää on jo takana enemmän, epävarmuudet ja itsetunto-ongelmat tuntuvat pysyvän samoina. Yksilöllistä tämäkin tietysti, ja toivottavasti itse ainakin olisin itsestäni varmempi edes vanhuksena. Näin sitä pääsee rahtilaivalla Atlantin toiselle puolelle kun tosielämässä en sinne pääse enkä tiedä haluaisinko edes. Liian yksinäiseltä tuntuu.

Sanoisin silti tykkääväni kirjasta ja haluan lukea muutkin lokikirjat, en kuitenkaan ehkä niin paljon että jättäisin sitä hyllyyni. Tämäkin kirja saa lähteä kiertoon. Kuka sen haluaa sanokoon hep:) Suuri miinus pokkariversiolle siitä että siinä ei ole Villan matkalla ottamia kuvia eikä reittikarttoja. Välillä luin kirjaa karttakirja vierelläni sivistyssanakirja toisessa kädessä. Nyt tiedän mitä tarkoittavat sanat maininki, redi, langongi, autodidakti ja imponoiva.

**************************************************************

Mitä enemmän ajattelen mitä tuolla kameralla teen ja yritän jotakin, sitä huonompia kuvia tulee. Kuvauskurssin jälkeen pää on ihan pyörällä valotuksia, aukkoja ja isoarvoja. Onpas vaikeaa mutta kyllä mä opin.

Mitä mieleen juolahtaa

Mietin nämä blogikirjoitukset etukäteen pitkin päivää valmiiksi, melkein sanasta sanaan. Nytkin on viime päivinä ollut monta ylös kirjoitettavaa asiaa mielessä mutta en olekaan iltaisin jaksanut. Päivät poikien kanssa vie mehut. Valvon kyllä myös ihan liian myöhään aina.

Piti kirjoittaa perjantain ja lauantain kivoista metsäkävelyistä. Lauantaina poikettiin hieman tieltä ja löydettiin pipollinen suppilovahveroita. Niistä tuli hyvä pasta. Tiuhti ja Viuhti hihkuivat ilosta metsässä. Tiuhti osoittautui hyväksi poimijaksi ja sienien pilkkojaksi. Viuhti vaan maisteli käpyjä ja mönki mättähillä.


Halusin kirjoittaa myös jostain muusta joka unohtui jo. Luonnoksiin olen jotain laittanut ylös, lapsen hassuja sanoja. Onneksi olen niitä kirjannut aiemminkin ylös, ne unohtuvat liian pian.

Keksin toissailtana itselleni uuden ammattivaihtoehdon ja eilisiltana aloitin valokuvauskurssin, kumpikin tuntui hyvältä.


Viuhtin kanssa on ollut vaikeaa. Niin vaikeaa että tänä aamuna meinasin soittaa avunpyyntösoiton neuvolaan mutta soitin sen tavallisen itkupuhelun miehelle. Silmät tuntui turvonneilta vielä iltapäivälläkin. Lapsi saa niin kovia raivokohtauksia että pelottaa. Niin hämmentäviä etten viitsi kenellekään selittää joka ei niitä ole nähnyt koska ei usko kuitenkaan. Käytiin oikein lääkärissä kuulemassa että poskihampaat ne siellä on tulossa. En tiedä. Kyllä se on kuitenkin niin tempperamenttinen. Ei kai ne hampaat ala vaivata pahiten juuri silloin kun äiti kieltää jotakin tai vaippaa vaihdetaan? Päivät tuntuu kuitenkin tosi raskailta kun kaikki takkuaa ja sitä säestää todella kimeä huuto. Melun- ja kiukunsietokykyni taitaa olla aivan liian matala.

Luen Kyllikki Villan lokikirjaa iltaisin ja tämä pani taas ajatuksia järjestykseen: "On ihan luonnollista että elämässä on tämä rytmi eikä mitään kesto-onnellisuutta. Kun katsoo vaikka kansanlaulujen taustaa vasten, se on ollut jotenkin luonnollisempaa ennen. Nyt ihmiset kestävät huonommin edes yhtä surullista päivää."


Päivä sai kuitenkin ihanan päätöksen Tiuhtin vanhempainillassa. Siis koko perheen voimin tutustuimme kerhoon jossa lapset esittivät lampaita (seurakunnan kerhossa kun oltiin), askarreltiin yhdessä ja saatiin vielä maistaa kerholaisten leipomia sämpylöitä. Tiuhtia jännitti niin kamalasti, posket punaisina odotti koska esittävät sen esityksen jota varten oli harjoiteltu määkimistä. Ja Viuhtihan oli yhtä hymyä, hassuttelua ja kikattelua, ei tietoakaan raivosta.

Niin ja miehen viimeisenä lomapäivänä juotiin iltapäiväkahvit metsässä. Maistui hyvältä.

Nyt on puikoilla pari työtä, valkoista ja ruskeaa. Koukulla keltaista.

Lisäksi mielessä pari muuta aloitettavaa, en malta saattaa edellisiä loppuun kun jo aloitan uusia. Sama innostus joka syksy, joululahjoja yritän tänä vuonna tehdä itse, ehkä ne lämmittävätkin saajaa paremmin kuin ne kaupasta käärityt. Kirjastosta lainasin Hanna Välitalon Silmukoita, siksakkia ja pala suklaakakkua, siinä on muutama aivan ihana neule lapselle.

Viuhtille valmistuneesta kaulurista tuli juuri ja juuri pieni, ei ihan mennyt pään yli. Nyt kudon toista. Teddybearinruskeaa lankaa on seitsemän kerää, köyhyyksissäni päädyin markettilankaan ja nyt jännittää tuleeko vaatteesta liian jäykkä ja paksu. Se edistyy kyllä nopeaan kutosen puikoilla.

Harmittaa etten vieläkään ole alkanut opiskella tuota kameraa.

Ulkona on harmaata. Tämä valonsäde osui aamupalapöytäämme viime viikolla.

Olipa päivä

Aamulla heräsin
kuten muinakin aamuina, isomman pojan huoneesta lattialta patjalta. Poika kysyi noin klo 7 "saako äiti jo herätä?". Käskin hänet viereeni vielä hetkeksi makoilemaan mutta hetken siinä pyörittyään ei kuulemma jaksanut enää nukkua. Koska oli viikonloppu ja muut vielä toisessa huoneessa unessa, ohjeistin puhumaan kuiskaamalla ja panin pojan lukemaan kirjoja kunnes lastenohjelmat alkaisivat klo 8. Sain torkkua vielä 45 minuuttia kunnes nuorempi touhottaja heräsi, miehellä oli tänään nukkumisvuoro, hän kantoi nuoremman minulle sohvalle ja palasi nukkumaan. Vaihdoin samantien kakkavaipan.

Matkalla työpaikalleni
en yleensä ehdi juuri kuin istahtaa kyytiin autoon ja nousta pois koska matka on niin lyhyt. Juuri nyt matka on vielä lyhyempi sillä olen kotiäiti ja työni on siis kotona ja kotini on työni. Usein tunnen olevani lomalla, toisinaan raatavani saamatta juuri kiitosta. Kun palaan "oikeisiin" töihin, aion kulkea sinne pyörällä silloin kun ei ole lunta. Voisin joskus kävellä tai juostakin, matkaa on vain 4 kilometriä.

Päivässä minut pysäytti
näyttelyt Vapriikissa jonne suuntasimme puolen päivän aikaan sateisena lauantaina. Sain rauhassa tutustua Karhun vuosi -näyttelyyn poikien siirryttyä isänsä kanssa Leikin aika -näyttelyyn. Opin paljon uutta karhuun liittyvistä myyteistä, kulttuurista ja historiasta. Ihmettelin vähän japanilaisia jotka ilman lupaa ottivat kuvan lapsestamme. En saanut suutani auki sanoakseni jotakin.

Lounasaikaan
päätimme myös syödä Vapriikissa jossa olikin tänään hyvä lista. Pojalle otimme paistettua nieriää ja perunoita. Erityisesti salaattipöydän vesimelonit ilahduttivat pikkulounastajaa. Itse söin tattikeittoa. Jälkkäriksi lounaaseen kuului vielä omanapaistos vaniljakastikkeella. Mies kitsasteli. Katui nähdessään annoksemme jotka maksoivat lopulta ehkä euron enemmän kuin hänen sämpylänsä ja kahvinsa. Pienin söi purkista ja lirkutteli vieruspöytäläisille. Mietin kuinka helppoa meidän lasten kanssa on syödä ulkona.

Ilahduin,
kun huomasin miten innoissaan isompi poika oli näyttelyistä, siis myös niistä jotka kertoivat innovaatioista, kenkätehtaasta sekä karhuista, ei vain siitä lapsille suunnatusta lelunäyttelystä. Olen todella iloinen että lapset jaksoivat kierrellä museossa kolme tuntia eivätkä kiukutelleet kertaakaan. Karhunäyttelyn osana oli lapsille rakennettu karhunpesä. Nauratti vähän kun kuulin nurkan takaa miehen huhuilevan pikkuisempaa pentuamme joka mönki pesässä. Pojalla kun on karhun nimi. Illalla isompi poika vielä kertoi miten kiva päivä oli ollut.

Söin tänään hyviä
itsepaistettuja ahvenfileitä. Kallista mutta tosi hyvää, meillä ei usein sellaista herkkua ole. Söin myös älyttömän hyvää lime-marenkitorttua Stockalla. Mies vähän huomautteli miten paljon makeita päivän mittaan söin. Siksi lähdinkin vielä iltakahdeksalta juoksulenkille.

Opin elämältä ja oivalsin,
että tämä on juuri sitä mikä tekee onnelliseksi. Nämä tällaiset päivät.

Päivän kohokohta
oli hyvä olo nähdyistä ja yhdessä koetuista asioista. Sen kruunasi hyvin rullannut lenkki kaatosateessa lasten nukkumaanmenoaikaan. Pojat jäivät puurolle kun lähdin ja jaksoin oikeasti juostakin.

Tänään unelmoin
että osaisin ottaa uudella kamerallani oikeasti hienoja kuvia joissa on näkemystä. Että olisi aikaa perehtyä ja mennä vaikka kuvauskurssille. Yritin kovasti siellä museossa mutta deletoin suurimman osan ottamistani kuvista jo siellä ollessani. Unelmoin myös juoksevani kevääseen mennessä kevyesti kuin kauris.

Nukkumaan menin
puolilta öin torkuttuani jonkin aikaa sohvalla elokuvan päätteeksi. Vuokrasimme Jim Carreyn uusimman mikä ei kyllä yhtään kerro elokuvamaustani vaan siitä että käymme vuokraamossa liian usein.

Ajatus ennen unta
oli niin mitäänsanomaton etten muista. Ei ollut mitään murehdittavaa. Nukahdan nykyään todella nopeasti.

Päivälleni annan arvosanaksi
10- koska oikeasti oli tosi kiva päivä. Sain tehdä asioita joista nautin sekä yhdessä että yksin. Niin aikuiset kuin lapsetkin olivat kiltisti jos ei lasketa ärhentelyä ruokapöydässä kotona kun pojan mielestä kala näytti kananmunalta ja maistui muka liian suolaiselta.

**********************************************************************


Kodin Kuvalehti on yksi harvoista lehdistä jossa mielestäni on paljon luettavaa ja joka on hyvin toimitettu. Luen sen kannesta kanteen aloittaen ehdottomasti päätoimittaja Leena Karon aina mielenkiintoisesta pääkirjoituksesta.

Meillä Kodin Kuvalehdet ja pari muuta lehteä kulkevat ensin äidiltä minulle, minä vien ne mummille ja mummi antaa ne sisarellensa, joka mahdollisesti kierrättää ne vielä eteenpäin. Viime aikoina tosin lehtien luku on mulla niin hidasta että mummi saattaa saada lehdet puolikin vuotta myöhässä, mutta ei se häntä haittaa, pääasia että taas pitkästä aikaa jaksaa lukea niitä luettuaan joka sanan päivän sanomalehdistä.

Koska eilinen päivä lähenteli täydellistä, päätin puntaroida sitä Kodin Kuvalehden Olipa päivä -sarjan mukaan. Siinä julkiset ihmiset arvioivat päiväänsä tietyn sabluunan mukaan ja antavat päivälle lopussa kouluarvosanan. Ikinä en ole vielä nähnyt vastauksia päivästä jolloin kaikki olisi mennyt päin p:tä joten hieman julkimot ovat taitaneet valikoida minkä päivän mukaan vastailevat. Niin tein siis minäkin.