Mietin nämä blogikirjoitukset etukäteen pitkin päivää valmiiksi, melkein sanasta sanaan. Nytkin on viime päivinä ollut monta ylös kirjoitettavaa asiaa mielessä mutta en olekaan iltaisin jaksanut. Päivät poikien kanssa vie mehut. Valvon kyllä myös ihan liian myöhään aina.
Piti kirjoittaa perjantain ja lauantain kivoista metsäkävelyistä. Lauantaina poikettiin hieman tieltä ja löydettiin pipollinen suppilovahveroita. Niistä tuli hyvä pasta. Tiuhti ja Viuhti hihkuivat ilosta metsässä. Tiuhti osoittautui hyväksi poimijaksi ja sienien pilkkojaksi. Viuhti vaan maisteli käpyjä ja mönki mättähillä.
Halusin kirjoittaa myös jostain muusta joka unohtui jo. Luonnoksiin olen jotain laittanut ylös, lapsen hassuja sanoja. Onneksi olen niitä kirjannut aiemminkin ylös, ne unohtuvat liian pian.
Keksin toissailtana itselleni uuden ammattivaihtoehdon ja eilisiltana aloitin valokuvauskurssin, kumpikin tuntui hyvältä.
Viuhtin kanssa on ollut vaikeaa. Niin vaikeaa että tänä aamuna meinasin soittaa avunpyyntösoiton neuvolaan mutta soitin sen tavallisen itkupuhelun miehelle. Silmät tuntui turvonneilta vielä iltapäivälläkin. Lapsi saa niin kovia raivokohtauksia että pelottaa. Niin hämmentäviä etten viitsi kenellekään selittää joka ei niitä ole nähnyt koska ei usko kuitenkaan. Käytiin oikein lääkärissä kuulemassa että poskihampaat ne siellä on tulossa. En tiedä. Kyllä se on kuitenkin niin tempperamenttinen. Ei kai ne hampaat ala vaivata pahiten juuri silloin kun äiti kieltää jotakin tai vaippaa vaihdetaan? Päivät tuntuu kuitenkin tosi raskailta kun kaikki takkuaa ja sitä säestää todella kimeä huuto. Melun- ja kiukunsietokykyni taitaa olla aivan liian matala.
Luen Kyllikki Villan lokikirjaa iltaisin ja tämä pani taas ajatuksia järjestykseen: "On ihan luonnollista että elämässä on tämä rytmi eikä mitään kesto-onnellisuutta. Kun katsoo vaikka kansanlaulujen taustaa vasten, se on ollut jotenkin luonnollisempaa ennen. Nyt ihmiset kestävät huonommin edes yhtä surullista päivää."
Päivä sai kuitenkin ihanan päätöksen Tiuhtin vanhempainillassa. Siis koko perheen voimin tutustuimme kerhoon jossa lapset esittivät lampaita (seurakunnan kerhossa kun oltiin), askarreltiin yhdessä ja saatiin vielä maistaa kerholaisten leipomia sämpylöitä. Tiuhtia jännitti niin kamalasti, posket punaisina odotti koska esittävät sen esityksen jota varten oli harjoiteltu määkimistä. Ja Viuhtihan oli yhtä hymyä, hassuttelua ja kikattelua, ei tietoakaan raivosta.
Niin ja miehen viimeisenä lomapäivänä juotiin iltapäiväkahvit metsässä. Maistui hyvältä.
10 kommenttia:
Kahvit metsässä...miten suloisen ihana ajatuskin. KAhvi tuoksuu ulkona niin hyvältä mukissa.
Minulle tuli mieleen vuodet Hollannissa. Sanotaan se aika kun toinen oli 5 ja toinen 2, noin suunnilleen.
Muistan ne ikuisuuden kestävät päivät yksin poikien kanssa. Etenkin toisen raivot, keskinäisen tappelun ja porun joka tuntui särkevän seinät.
Soittoni miehelle.
Toivon että teillÄ helpottaa. Ei sitä kestä vaikka millaiset hermot olisi. Liika on liikaa ja olisi Kyllikki Villallekin! Ei kaikkea voi jaksaa loputtomiin.
Teidän Viuhti kuulostaa aivan meidän tytöltä. Meidän neiti ei raivoa koskaan kun on vieraita tai ollaan kylässä tai käymässä jossain. Kaupassakin se saa aina tädeiltä tarroja kun on niin ihana. Mutta annapas olla, kun kotiovi aukeaa ja käydään sisään. Vaipanvaihto on yhtä möngertelyä, jääkaappi tyhjenee noin 10 kertaa päivässä niin että hyvästi juuri ostetut timjamit ja maitolitra lattialla, ja voi sitä raivoa kun ei saa kiivetä äidin työpöydälle heittelemään alas äidin tavaroita ja kopsuttelemaan tietokoneen näppäimistöä. Viime viikolla soitin yks päivä miehelle kesken päivän, että ala tulla nyt kotiin sieltä koska heitän ton lapsen kohta seinään, mies tuli vaikka en minä kyllä oikeasti olisi heittänyt ja vaikka hänkin sen tiesi. Olen ihan käsittämättömän kiitollinen tuommoisesta miehestä joka jotenkin vain tuntuu kestävän mitä tahansa.
Hui, tulipa pitkästi, vaikka piti vain lohduttaa että et todellakaan ole ainoa. Mutta sitten piti vielä sanoa, että vaikka et olekaan ainoa, niin ei se tarkoita sitä, etteikö sinun jaksamattomuus ja väsymys ja hermot olisi ainutlaatuiset ja työskentelisi omalla tavallaan, ja että siihen oikeasti kannattaa hakea apua, semmoista niin kuin minäkin sain, vaikka se itsestä tuntuukin hölmöltä ja sitä jotenkin ajattelee että en kai minä nyt ole niin heikko että pitäisi mennä jollekin kallonkutistajalle, mutta mulle siitä ainakin oli tosiaan aivan valtavasti apua kun sai jutella kaikesta mahdollisesta jollekin ulkopuoliselle joka ei tuputtanut mitään "juuri oikeita" kasvatusneuvoja tai ylipäätään arvostellut millään tavalla.
Enkä tarkoita nyt sanoa, että kärsisit samasta kuin minä, mutta ainakin mun väsymyksellä oli rajat, jotka tuli vastaan aivan yhtäkkiä vaikka en sitä itse edes oikein tajunnut.
Ja sitten piti vielä sanoa, että miten ihania asioita myös! Valokuvauskurssille tahtoisin mennä itsekin, että oppisin edes vähän jotain, mutta mulla on niin p**ka kamera, etten taida kehdata. :) Ai niin, ja vielä, kiitos Kyllikki Villa muistutuksesta, nyt pitää tosiaankin lisätä hänet listaan että muistan.
Voi Viuhtia.. :( Ehkä poika on vaan niin temperamenttinen, veljensä on kai paljon rauhallisempi ollut muutenkin?
Ymmärrän kyllä paremmin kuin hyvin tuonkin kun lääkäri toteaa jonkin asian joka ei omasta mielestä nyt oikein täsmää. Samaa tänään koin myös lääkärissä.. Siinähän sitten mietit iteksesi missä vika piilee..
Mutta toi on niin totta mitä kirjassakin sanottiin, ei se elämä tosiaan yhtä onnea ole, välillä vaan tuntuu että niitä kivoja päiviä voisi olla edes jonkin verran enemmän..
Tsemiä arkeen!
Juups vastailin tänne äsken tosi pitkästi ja kaikki katosi....mutta tässä siis toistamiseen:
Kiitos ihmiset kommenteistanne, ne todella lämmittävät vaikka pelkkä kirjoittaminenkin mulle on aina terapiaa. Kun asioista kirjoittaa ne tuntuvat pienemmiltä, niin tänäänkin kun meillä oli ihan leppoisa päivä.
piilomaja: Mikä siinä onkin että kahvi tuoksuuja maistuu ulkona paremmalta? Tosin ei terassilla vaan just jossain raittiimmassa ilmassa. Hih "liika on liikaa Kyllikki Villallekin!", mulla on hänestä itse asiassa aika masentuvainen mielikuva tuon kirjan perusteella.
Mimmi: Auttaa tosiaankin kuulla muistakin hermoraunioista;P Vaikka en iloitse siitä että sinullakin on ollut kurjaa, mutta tiedät kyllä mitä tarkoitan. Vertaistukea. Oikeasti jo olin soittamassa neuvolaan mutta mietinkin sitten että jos siellä vastaa se yksi juuri valmistunut hoitaja joka ei tiedä mistään eikä vauvoista mitään, heitän varmaan puhelimen seinään. En vaan kestä tossa tilassa sitä vähättelyä mitä sain Viuhtin koliikkikuukausina kuulla "kaikki vauvat ne on samanlaisia, kaikki ne itkee". Kun ei voi edes puhua itkusta. Vaan tilanne ja raivotila lapsella on sellainen että mietin hengittääkö se jossain välissä ja en saa pideltyä sitä sylissäni. Kuin sikaa tapettaisi. Eilen se kesti pidempään kuin aiemmin ja menin menin jo ihan voimattomaksi. Ahdisti se oma reaktiokin kun en kyennyt olemaan riittävän aikuinen. En nyt panikoinut mutta rajansa tosiaan sillä omallakin pinnan venyttämisellä. Jos nyt joka aamu alkaa tuntua etten jaksa nousta tähän päivään enkä selviä siihen puoli viiteen (ja mullakin on todella osallistuva mies! tuuppaan muksut sille heti kun tulee), niin apua on haettava ja saatava.
Ja hei, valokuvauskurssi jonka minä aloitin on alkeisalkeiskurssi joten kameralla ei yhtään ole väliä. Mulla oli siellä ainoa järkkäri ja tietty siitäkin tein itselleni ongelman ja nolostelun aiheen. Tietty edistyneempien kurssilla voi olla eri juttu kameran suhteen, en tiedä...
Taru: Itse asiassa lääkäri oli varmasti oikeassa, poskihampaiden tunku läpi ikenen täytyy olla kivuliasta, mutta lisäksi varmasti tuo tempperamentti tekee osansa. Sama oli silloin koliikissa. Uskon että se liittyi osittain luonteeseen miten hän jo pikkuvauvana reagoi jonkin sortin pahaan oloon. Mulla nyt vaan käy usein mielessä muutkin asiat, se että mikä on normaalia tempperamenttisuutta ja mikä ei. Mistä tiedän onko kyseessä vaikka kehitys- tai käytöshäiriö? Miten voin tukea tällaista lasta? Yritän kyllä kovasti lohduttaa ja pitää sylissä mutta olisiko parempi vaan antaa raivota aikansa? Mutta luultavasti ja toivottavasti olen vaan ylihuolehtiva äiti.
Toivotaan että kyseessä on vaan luonne, joka on vahva ja että olet ylihuolehtivainen äiti.. Jos yhtään lohduttaa, olen huomannut että sitä samaa ovat kaikki muutkin äidit lähipiirissä..:)Mutta vaikka kyseessä olisikin jotain muuta, siitäkin selviää..
Luin tällä viikolla mielestäni hyvän mielelauseen:
"Olkaamme iloisia ja muistakaamme, että kaikkein vaikeinta
on kestää niitä vastoinkäymisiä, jotka eivät koskaan tule."
Riikka, kävin jo eilen uudestaan ja meinasin lisätä, että mullakin se, kun kirjoittaa pahasta mielestä vaikka just blogiin, auttaa jo heti tosi paljon. Jotenkin niitä tunteita tulee silloin käsiteltyä omassa mielessä varmaan enemmän kuin niistä edes kirjoittaa.
Mulla meni just siihen, että aamuisin tuntui etten halua/jaksa nousta ylös, en pysty kohtaamaan uutta päivää. Ja siihen ei todellakaan auttanut se, kun ystävät/sukulaiset vähätteli, että semmoista se on pienen vauvan kanssa, kaikkia äitejä väsyttää, vauvat itkee jne. Voi olla, että se on semmoista kaikkien vauvojen/lasten kanssa, mutta on hyvä huomata, että kaikki äidit eivät ole samanlaisia. Toisille voi olla raskaampaa se, mikä toisille on kuin lasten leikkiä. Toiset osaavat jotenkin ehkä elää ajatellen, että kyllä tämä tästä muutaman vuoden päästä, ja kyllä minä nyt sen verran vielä jaksan, mutta ainakaan minä en osannut enkä jaksanut. Ajatus siitä, että joskus helpottaa, ei lohduttanut mua yhtään sillä hetkellä, ja juuri silloin sitä jaksamista ja apua tarvitsin, en muutaman vuoden päästä. En tiedä saako tästä nyt mitään selvää, mutta halusin nyt kuitenkin kertoa tämän edes jollain tavalla.
Mun sisko, joka asui meillä silloin kun aloin voida oikein pahoin, sanoi ettei tajunnut yhtään kuinka pahoin ja kuinka väsynyt olin, ja että yllättyi kun luki mun blogista esim. psykologilla käynnistä. Mutta samaan hengen vetoon totesi, että huomaa kyllä suuren eron suhteessani lapseen nyt kun voin jo paljon paljon paremmin. Sen takia minusta oli hyvä, että sain apua vaikken tajunnut sitä hakea itse; siitä on varmasti iloa muillekin kuin minulle, varsinkin lapselle.
Jaksamista päiviin, koeta nauttia niistä ilonhetkistä joita jokaisessa päivässä kuitenkin on. Toivottavasti teillä helpottaa jollakin tavalla, on se sitten muutos lapsessa tai sinussa tai teidän kaikissa rutiineissa. (Niidenkin miettimiseen ja muokkaamiseen ainakin minä sain valtavasti ideoita ja ajattelemisen aihetta siltä ihanalta tädiltä, jonka luona vuoden ajan säännöllisesti visiteerasin.)
Voi, kuulostaapa rankalta.
Meillä Raivo on huomattavasti temperamenttisempi kuin siskonsa. Itkee ja raivoaa eikä muista hengittää välissä. Mutta ei niitä voi raivokohtauksiksi sanoa, pojalla kun saa mielenkiinnon käännettyä nopeasti johonkin muuhun ja kiukku unohtuu.
Meillä Raivo reagoi myös kaikkeen paljon voimaakkaammin kuin siskonsa. Hampaita on tehnyt ties kuinka pitkään ja ne vaikuttavat todella paljon uneen, syömiseen ja tekevät pojan kiukkuiseksi.
Mutta teillä tuo tilanne kuulostaa kyllä hurjasti pahemmalta kuin meillä.
Tuo vähättely on kyllä kurjaa. Mutta eivätpä ne lääkäritkään (tai muutkaan) voi tietää. Jos eivät näe. Ihmiset kokevat tilanteet niin eritavalla.
Toinen sanoo että lapsi on niin kovin temperamenttinen kun se sama lapsi on toisen mielestä taas lauhkea kuin lammas.
Toivottavasti saat apua. Soita vaikka sinne neuvolaan jos tuntuu liian raskaalta.
Blogissani on muuten sinulle tunnustus.
Mimmi: Kiitos vielä sanoistasi, muistan ne.
Kerttu: Onneksi tuon tasoiset raivokohtaukset eivät kyllä ole ihan normaaleja, ainakin luulisin niin. Näin pahoina ne ovat tulleet vaan tässä viikon sisään, varmasti joku vaivaa. Hampaat, flunssa, ties mikä tai ne kaikki yhdessä. Tunnustus, vau ja kiitos!
Hei sinä. Luin tämän, ja tähän on pakko kommentoida, vaikka on jo uudempikin teksti tuossa yllä.
Tunnistan niin hyvin nuo raivokohtaukset. Ja nyt voin sanoa, että kyllä, ihan todella, sieltä rivien välistä, siitä, miten et halua edes kertoa miten voimakkaita ne ovat. Omalla pojalla kun on samanlaisia.
Omani on todella herkkä ja temperamenttinen luonne, reagoi todella voimakkaasti muutoksiin, kasvamiseen (elämään?), jne. Nyt viimeksi kun mieheni teki yllättäen yhden viikon yötöitä, meillä oli samaisen viikon ajan täys hlvtti valloillaan. Raivokohtaus saattoi alkaa pienimmästäkin.
Se, mikä minua auttaa, on sen käsittäminen, että tilanne on vaikea jonkin aikaa, ja sitten tulee näitä parempia kausia, kun elämä rullailee radallaan painollaan. Ja ehkä näiden parempien kausien takia en ole vielä hakeutunut mihinkään tutkimuksiinkaan, minulla kun se "äidin vaisto" sanoo, että poika on kuten minä, TODELLA voimakas persoona, ja vielä kyvytön kanavoimaan tunteitaan.
Toki tähän liittyy paljon muutakin, itse esimerkiksi olen vasta aikuisiällä käsittänyt kärsiväni sensorisen integraation häiriöstä (ns. aistiyliherkkyys), joten väkisinkin peilaan tätä lapseen.
Mitä tällä jaarittelullani tahdon sanoa, on yksinkertaisesti, että et ole yksin! Ja että meitä on, jotka tiedämme sen täydellisen voimattomuuden tunteen, väsymyksen, itkupuhelut. Toivon sinulle jaksamista, ja uskallusta pyytää apua heti, kun omat voimat eivät enää kanna (tai mielummin vähän aiemmin).
Me olemme hyviä äitejä, ja rakas ystäväni aina sanoo: Temperamenttisuus on hyvä asia, haastavaa vanhemmille tosin.
(P.s. Tuo koliikin vähättely... voi muistoja, jotka aika on minun kohdallani onneksi tehokkaasti kullannut...)
Olina: vanhempiakin saa kommentoida, on aina kiva saada vastakaikua, ja näin pitkiä kommentteja varsinkin!
On totta että kaikki lapsiin liittyvä on kausittaista, ja sen vaan unohdan aina vaikka esikoinenkin on jo 4-vuotias. Siis nämä vaikeimmat ajat on aina kuitenkin vaan vaiheita. Ja joo, tempperamenttisuus on ihan hyvä juttu. Mutta rauhalliselle vanhemmalle, joka ei ehkä ikinä lapsena saanut raivokohtauksia, tuo lapsen tempperamenttisuus on vaan niin vaikeaa, vaikeampaa(?) kuin vanhemmalle joka itse on samanlainen räjähtelijä;)
Kiitos, on kiva tietää ettei ole yksin!
Lähetä kommentti