Mummin lempiaiheita oli vanhojen aikojen muistelu. Eri tarinoita on minullakin mielessä niin monta että niistä voisi kirjoittaa kirjan.
Varhaisin lapsuusmuisto mummilla liittyi jouluun. He olivat olleet joulukirkossa, hän itse kirkossa ihan ensimmäistä kertaa. Joulukuusi oli ollut niin kaunis ja suuri, että mummi näki vanhanakin silmissään sen hienon kuusen elävine kynttilöineen ja koristeineen. Isältään (taatalta) mummi oli kysynyt "koska se näytelmä alkaa?" ennen papin tuloa. Taata oli antanut pennin laitettavaksi kolehtipussiin. Aikuisena mummi oli kysynyt isältään minkä ikäinen hän tuolloin oli ollut. Kaksi- tai kolmevuotias. Siis vuonna 1926.
On vaikeaa hyväksyä ja uskoa että joku joka on ollut, ei enää ole. Jäljellä pelkät muistot.
4 kommenttia:
Onni on muistot!
Halauksia.
Hali sulle ystävä..
Minä aina olen ruikuttamassa että kun en ole koskaan edes nähnyt mummujani.
Ehkä olen sittenkin päässyt helpommalla. Miten se tuntuisi raskaalta kun ensin olisi mummu mutta sitten ei enää olisikaan.
Muistele, muistele, ääneenkin. Muistot jatkavat mummusi elämää.
Kiitos teille.
piilomaja: Kyllä minä tunnen saaneeni mummilta paljon, elämänkokemusta ja oppeja. Iloja ja suruja. Olen myös todella iloinen että mummini sai tuntea vielä minunkin lapseni ja iloita heistä. Toinen mummoni kuoli alle kuusikymppisenä kun olin kuusi ja en muista hänestä juuri mitään. Kyllä kuitenkin olisin niin mielelläni häneenkin tutustunut.
Muistot ja muistelut on ihania. Juttelimme juuri mieheni kanssa miten hän ei juuri mitään muisteloita ole kuullut oman sukunsa historiasta. Se on aika harmi.
Lähetä kommentti