Vasta kuvattu

Kevään mittaan olen kuvannut kurssikaveriani eri ympäristöissä, harjoitellut opettajan opastuksella veden kuvaamista, kokeillut vasta-, myötä- ja sivuvaloa, eri perspektiivejä ja kasvojen muuttumista laajakulmalla sekä zoomilla. Tehnyt parituntisen retken metsään, maannut sammaleella ja nojaillut siihen valealasti.

Olen testaillut kameran jalustaa ja ihmetellyt mikä on mopod tai monopod? Mies väitti nähneensä kaupassa monopodin vaikka epäilen näkikö sittenkin mopedin vai monopolin. Tripod tiedetään. Miettinyt miten haluan tulla kuvatuksi, mitä kuvilla haluan ilmaista ja miksi niin? Selaillut vanhoja albumeja huomaten hyväksyväni vanhat kuvani nyt paremmin kuin ennen ja pohtinut perhealbumiasioita. Miten minua on lapsena kuvattu, keitä muita kuvissa näkyy, miten ja missä tilanteissa kuvaan omia lapsiani ja mitä heille kuvista jää?

Olen oikeastaan tuntenut ylpeyttäkin kun kuviani on kehuttu (tässä puukuvassa kuvaajana ystävä, siitä en kehuja itselleni ota) ja koska minusta on saatu niin kauniita kuvia. Voimauttavaa vaikutusta haen vielä. Parvekkeella olen mukarennosti nojaillut kaiteeseen vaikka siihen oli 10 sekuntia aikaa juosta ja ottaa sopiva asento niin ettei näytä kyyryselältä muttei liian notkoltakaan. Aika hauskaa, hauska on ajatus siitäkin että laitan kameran videokuvaamaan keskelle arkista päiväämme ihan milloin vaan, annan kameran tallentaa eikä kukaan enää muista sen olemassaoloa.

Tänä keväänä olen saanut käsiini muistokirjan, mustaa valkoisella niistä tarinoista jotka monet kerrat minulle kerrottiin mutta joihin en omilla muistiinpanoillani ole mummin ääntä saanut kuuluviin. Näitä sivuja lukiessa kuulen mummin puhuvan.