Kuusi kynttilää

Kun täyttää kuusi on niin iso että saa lahjaksi rannekellon (jonka lukemista harjoitellaan vielä) ja lompakon jossa on rahaa (jota ei osaa vielä laskea). Voi lähteä kaverin (ja sen isän) kanssa ulos avain kaulassa, purojen ja patojen teko rannalla on hauskinta juuri nyt.

Synttäreillä tarjoiltiin kakkua tietysti, sitä koristi tulen ninja. Pullaa pikkuveljelle ja muillekin, kirjainkeksejä, dominokeksejä, lime-valkosuklaatorttua, ja päivänsankarin itse toivomia voileipiä. "Jotain suolastakin pitää olla" sanoi herra sokerihiiri, "vaikka kurkkuvoileipiä".

Kuusivuotiaana mennään neuvolatarkastukseen jo kouluterveydenhoitajalle. Se on aika jännittävää, pihassa isot möreä-ääniset pojat riehuvat ja on parasta ottaa äitiä kädestä kiinni. Ja se äiti miettii miten alakouluikäisillä on jo äänenmurros. Toisessa kädessä tiukasti reppu. Täti kyselee hassuja, kuten: "Miksi saippuaa ei voi syödä?" ja "Miksi silmälaseja käytetään?" ja pyytää sanomaan melkein mahdottomia sanoja kuten "kaktus". Kävellään takaperin viivaa pitkin ja hypitään yhdellä jalalla. Mitataan pituus 125,5cm ja katsotaan vaakaa, se näyttää 24,5kg.

Koululta kävellessä piha on täynnä vanhempia ja lapsia, tulevan syksyn ekaluokkalaisia. Onneksi meidän ei tarvitse vielä. Itku tulee pelkästä ajatuksestakin, äidille siis.

Piip

kuvan pullot eivät liity tekstiin

Kahvipöydässämme on nykyään kaikkia vieraitamme yhdistävä puheenaihe. Aihe josta jokaisella on oma vankka mielipiteensä, aihe jota en minä tai mieheni ole kertaakaan ottanut puheeksi. Tässä eri kommentteja kyseessä olevasta päivän polttavasta asiasta=piip:

* Otetaas ny tätä kaks kertaa kalliimpaa piippiä kun on tarjolla!
* Hei mäkin oon alkanut ostaan piippiä.
* Mä uskon että porukkaa huijataan tolla piip-jutulla. Ei meillä oo varaa ostaa piippiä.
* Jaa teillä on piippiä (huvittuneeseen sävyyn ivaileva hymy kasvoilla). Miten tää nyt on erilaista?
* Onko tää nyt jotenkin paremman makuista?
* Samasta lehmästä se kaikki tulee. Lehmä kun lehmä.

Piip on siis (luomu)maito.

Päätin alkaa ostaa maitomme luomuna, aikalailla päähänpistona, oliskohan se ollut tuossa joskus viime vuoden lopulla. Mies ei rutissut yhtään, vaikka litrahinta on tosiaankin kaksinkertainen tavalliseen ei-luomuun maitoon verrattuna. Maito juodaan meillä nyt näin koska uskon tutkimuksia joiden tulosten mukaan maidon liiallinen käsittely johtaa erilaisiin terveysongelmiin. Ajattelin että jos mahdollisesti voin täten vähentää lasteni korvatulehduksia tai vaikka allergioita, ei haittaa kokeilla.

Tarkoituksenani tässä ei kuitenkaan ole hurskastella sillä että maito meillä juodaan tällaisessa muodossa, vaan ihmetellä mitä erikoista tässä kaikessa nyt on. En edelleenkään käsitä nostavani maailman kahdeksatta ihmettä pöytään kun laitan kahvia ja pullaa vieraille tarjolle. Miten yksi tölkki voikin herättää niin paljon ihmetystä? Luomumaitoputeli kahvipöydässä on kyllä melkoinen huutomerkki, selvästi monien mielestä jopa polittinen sellainen.

Sitten ne perustelut. Ihminen jolla on pelit ja vehkeet, autot ja mopot, nominationit ja pleikkarit, sanoo vakavalla naamalla että on se luomumaito niin kallista ettei mitenkään voisi olla varaa. Ei sillä että mulle olis yhtään väliä mitä maitoa kenenkin kaapista löytyy ja ettenkö uskoisi ettei tosiaan kaiken muun ostelun jälkeen olekaan varaa.

Tottahan se on, luomu on kallista. Meillä ei ole varaa ostaa luomuna juuri mitään, mutta maidon litrahinta ei meillä sitä kauppalaskua kasvata. Säästää voi sitten muusta, niistä turhemmista jutuista.

Ja että huijataan. Luomu on salaliittoteoria meitä taviksia vastaan.

Kaikkein hassuinta on että välillä tuntuu että meitä pidetään jotenkin varakkaina ihan vaan kun maitokin on oikein luomua.

Ja tämä kirjoitus on sitten hymy huulilla kirjoitettu, olenpahan huvittunut ja odotan innolla uusia maitokeskusteluita. Ja tulevia teemailtoja rakkaiden ystävien kanssa, eilisen teemana meksikolainen ruoka. Tequilaakin oli.

Nenäpäivä

Minä pidän kirjapäiväkirjaa. Viime aikoina on tullut luettua taas todella vähän, oikeastaan en ole lukenut yhtään kokonaista kirjaa tämän vuoden puolella ja se on ihan kamalaa se.

Olen aina ajatellut että kirjallisuuskriitikon ammatti voisi olla yksi unelma-ammateistani, tosin en ole ottanut huomioon kyseisen ammatin huonoja puolia. Sitä että ei saisi lukea vain niitä kirjoja mitä tahtoo, olisi pakko kahlata kaikki huonotkin opukset läpi, ja sitä että joutuisi julkisesti teilaamaan kirjailijat joiden teoksista ei pitäisi. Sana kriitikko on itsessään jo niin negatiivinen.

Koska tuskin pääsen työkseni kirjoja arvostelemaan, päätin toteuttaa haaveammattiani vähän täällä blogissa. Kaikki näitä lukevat ottakoot huomioon että kyseessä on ihan tavallisen naislukijan omat mielipiteet ja kokemukset itse valitsemistaan kirjoista. Aloitan kertomalla kirjasta jonka luin jo viime vuonna. Kyseessä on Mikko Rimmisen Finlandia-palkittu Nenäpäivä ja siitä olen joulukuussa kirjoitellut näin:

Kirja oli mielestäni kertakaikkisen tylsä. Oli vaikeuksia saada luettua se loppuun, etenkin siitä eteenpäin kun olin tajunnut ettei tarinassa tule missään vaiheessa tapahtumaankaan mitään suurta käännekohtaa. Takakannen tekstin perusteella odotin jopa trillerimäistä kohokohtaa juonessa. En edes osannut nauraa Irman yksinäisyydelle (jos se oli tarkoitus) ja ahdistuneille ajatuksille vaikka ymmärrän mustan huumorin aiheen taustalla. Kahdessa kohdassa nauroin ääneen: kun käsitin nenäpäivän roolin tarinassa ja kun maahanmuuttaja pyysi kauhistunutta Irmaa antamaan "verta".

Ei vaan yhtään huvita lukea sivutolkulla selostusta neljänkympin ajelusta jossain Keravalla. Juuri tämän tyylinen arkirealismi on niin tyypillistä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle, masentavaa ja harmaata. Kielen omalaatuisuus oli ainoa asia joka Nenäpäivässä minua miellytti. Teksti oli täynnä uusia hauskoja verbejä ja mielikuvituksellisia adjektiiveja. Henkilökuvaukset toimivat myös. Finlandia-palkinnon edellytyksiä kirjassa ei mielestäni ole.

Tämä ei vaan ollut minua varten mutta tulipahan luettua kun oli pakko (rinkikirja).


PS En voinut olla kuvaamatta söpöjä Kanelikaupasta tilaamiani kortteja ennenkuin ne lähtevät muualle.

Ennonapaadi tanoo: minä menen nyt töihin! Ennonapaadilla on isot, teävät hampaat.

     (Pussaan Viuhtia)
Yäk!
     Ei pusut oo yäk, pusut on ihania.
     (Pussaan uudelleen)
Yäk!
     Ei oo yäk.
Onnan!






ennonapaadi=leopardi (juontuu sanasta ennona=leijona)

On ilo löytää näin hyvä kirja kirppikseltä kolmella eurolla. Ilmaista iloa saa lasten leikkeihin vanhoista ruokapakkauksista, meillä on nimittäin pieni kauppa ja siellä on ihan oikea kassakone josta tulee kuitteja (toin töistä turhaksi jääneen ruksutiruksuti-laskukoneen jollaisia lojuu siellä kaapeissa hylättyinä).

Mulla oli kirppiksellä pöytä, ei se kovin kannattavaa bisnestä ole kun jokaisella pöydänsiivouskäynnillä tulee ostaneeksi jotain itsekin toisten pöydistä. Sain silti ihan satasia ja ei ainakaan viikkoon tarvinnut höylätä pankkikorttia ruokakaupassa. Tai toisin jos ajattelee niin kauppasin tavaroitani Hki-Pariisi-Hki -lentolippujen edestä.

On se muuten hullua että kirpputoreilla menee kaupaksi juuri se mitä ei kuvittelisi kenenkään ostavan. Hieman häpeissäni kannoin myytäväksi esimerkiksi järkyttävät muoviset kukkapylväät, joihin tulee valo(!), ne oli kuuminta hottia joskus 90-luvulla kun äidin työkaveri ne meille toi Ruotsin Ikeasta. Tiedä sitten vaikka olisivat olleet jotain designklassikoita kun joku ne meiltä osti heti samana päivänä yhteishintaan seitsemän euroa.

Sinne meni viinilasit joista en ikinä oikein ole tykännyt vaikka itse olen ne hankkinut, monta turhaa vaateostosta, joululahjoja, pieneksi jääneitä lastenvaatteita ja taas on kaapeissa tilaa.

Ajatuksia

Istun kotona bulldoggiposkisena hammastoipilaana joten on aikaa blogille. Joskus mietin onko tässä enää järkeä mutta en haluaisi lopettaakaan.

Itse asiassa, kun asiaa oikein ajattelee, syynä blogini hiljentymiselle tuskin on ajan- tai jaksamisen puute, kyseessä on useimmiten siitä ettei ole mitään kirjoitettavaa. Tai siitä ettei ehdi tulla ajatelleeksi että kirjoitanpa tästä asiasta. Sillä aikaa on kyllä sellaisellekin turhuudelle kuten televisiolle.

Aika pelottava ajatus ettei ole aikaa ajatella. Tai sitten ajatukseni ovat muualla. Sitten taas kun asiaa oikein ajattelee, on hyvä että voi joskus olla ihan vaan ajattelematta mitään, siksi ehkä se televisio.

Hammashoitaja neuvoi hautomaan turvonnutta poskea silkkihuivilla. En kehdannut sanoa että mulla mitään silkkihuivia ole. Nyt mulla on poskella huivi johon on jäänyt mummin tuoksu.

Mulla on saman värisiä kukkia kuin vuosi sitten.

Lomalla nautin

1. Päivästä jolloin vanhempi Tiuhti-poikani saa viettää kivan päivän kummitätinsä kanssa ja minä saan antaa jakamattoman huomioni pienemmälle Viuhti-pojalleni

2. Kun ei tarvitse meikata ja tukka saa olla tötteröllä.

3. Uudesta tavasta maustaa arkiruoka (= broilerfileitä marinoidaan soijassa, seesamiöljyssä ja maapähkinälevitteessä joka on sokeritonta, fileet kieritellään seesaminsiemenissä ja paistetaan).

4. 2-vuotiaan ekasta hiihtolenkistä jonka kesto on 1,5 minuuttia.

5. Elokuvaillasta ystävän kanssa.

6. Ajatuksesta että saan pian uudet silmälasit.

7. Hiljaisuudesta.

Sain toisen kaulahuivin valmiiksi, se on ollut valmiina jo ehkä kuukauden mutta langat (yht. 2) oli päättelemättä. Sain päättelyurakan (n. 2min) vihdoin tehtyä.

Tuubihuivi
Malli: omasta päästä
Lanka: Schachenmayrin Alpaka Premiumia n. 75g, vähän kutittavaista mutta ei liian



Mirva antoi minulle blogissaan tällaisen tunnustuksen, tuo seitsemän asian lista liittyy siihen. En tainnut ihan noudattaa alkuperäistä ideaa mutta muokkasin sitä vähän Mirvan listan tyyliin.

Kiitos <3