Mietin nykyään aika usein onko mussa jotain vikaa kun en tunnu ikinä olevan tyytyväinen. Tai siis ainakaan maanantaista perjantaihin. En tunnu kestävän arkea ollenkaan. Kun jotain kivaa ohjelmaa tai tekemistä on tiedossa, jaksan olla iloinen ja tykkään olostani, mutta jos on tiedossa vaan tätä kotia, ruokaa, pihaa, kauppaa, rättiä ja nuhaisen vauvan vinkunaa, en jotenkin jaksa. En lähde liikkeelle, tarvitsisin potkun persuksiin.
Ottaen huomioon että tänäkin tahmeana maanantaina on tiedossa lättykestit pojan kummitädin luona, sen joka eilen tuli tänne että pääsin tyhjentämään pääni hömpällä Sex and the City 2 -leffassa. Ja että koko viikolle on sitä kivaa ohjelmaa.
Jotain säihkettä kaipaa tämäkin aina elämäänsä, niinku Carrie. Matkan Abu Dhabiin.
2 kommenttia:
Se on sitä arkea. Samoilla fiiliksillä oon tässä ollut jokusen viikon itsekin. Sillä erotuksella, että en jaksa innostua edes niistä arkea hieman muuttavista asioista. Tiedän että se johtuu siitä isosta asiasta jota käyn läpi. Ja sinällään hassua, että sen ison asian toteutuminen aiheuttaa juuri tuon arjen, kodin, ruoan, itkun. Kai se on ihan sama mikä se arki on, aina se on kuitenkin arkea. Ja ilman sitä ei ne lettukestit ja leffaillan tuntuisi miltään.
No niinpä, sä sen sanoit. Siis toi vika lause. Ja siis aiheuttaahan se iso muutos sun elämässäsi sitten kaikkea positiivistakin, enemmän kuin sitä ahdistavaa.
Lähetä kommentti