....en vie. Kateus nostaa päätään aina välillä. Juuri nyt kirjoittaessani kadehdin niitä jotka tietävät varmasti voiko ranskaksi sanoa envie en vie. Ei varmaan voi, mutta tiedän ainakin miten sitä voi käyttää suomeksi.
En osaa kadehtia naapurin hienompaa autoa tai sukulaisten HD-taulutelevisiota, mutta usein olen vihreänä asioista joihin en vain ikinä tule yltämään. Taidoista ja kyvyistä jotka joillakin ihmisillä on luontaisesti. Suihkussa tänään aloin miettiä kateuden kohteitani.
Kadehdin ystävääni joka laulaa kauniisti ja korkealta, soittaa pianoa ja jonka neljävuotias tytärkin osaa jo soittaa muutaman kappaleen. Oma lauluääneni tekee niin pahaa että sitä saavat kuulla kunnolla vain lapseni. Joskus mietin onko lauluni heille enemmän haitallista kuin hyödyllistä. Tuhoaa viimeisetkin mahdollisuudet musikaalisuuteen, jos niitä näillä geeneillä ollenkaan olikaan.
Kadehdin ihmisiä joilla on intohimo johonkin ammattiin. Ihmisiä jotka ovat oikeasti todella lahjakkaita jollakin saralla, mahdollisesti useammallakin. Osaan minäkin jotakin mutta en niin hyvin että joku sitä oikein ääneen ihailisi. Olen keskiverto. En nyt kuitenkaan ihan huono kaikissa asioissa joihin ryhdyn.
Viikonlopunvietto ystävän luona todisti että ei kaikkea tarvitse eikä voi osata. Yritin avustaa pienen neuletakin kutomisessa vaan yritteliäällä kaverillani silmukat putoilivat ja ärräpäät lentelivät. Häntä kadehdin hyvästä mausta. Tukka on aina hyvin ja vaatteet tyylikkäät, istuvat ja muodinmukaiset, vaikka muuta sanookin. Kotinsakin on harkitun yksinkertaisesti sisustettu, joka huoneessa jotain pientä punaista. Itsetuntemuskin on kadehdittavaa. Voi myöntää ettei tämä kutominen nyt ole mun juttuni. Ja nauraa päälle.
Kadehdin sitä joku voi mennä rahtilaivaan ja matkustaa sillä Etelä-Amerikkaan. Viimeistään Tallinnan kohdalla minä oksentaisin hytissä. Kadehdin siis myös ihmisiä jotka voivat lukea automatkoilla. Ei tule tapahtumaan minulle tässä elämässä.
Sitten, niin paljon kuin blogimaailmasta olen iloa ja sielunhoitoa saanutkin, on päiviä kun tulen suorastaan pahantuuliseksi luettuani liian kauniita blogeja. Jotkut bloginpitäjät vaan ovat niin tyylikkäitä, sisäistä ja ulkoista kauneutta hehkuvia, fiksuja, lahjakkaita, henkeviä, taitavia tai heillä on täydellisen harmoninen koti. Pahimmassa tapauksessa yksi blogisti on kaikkea yllämainittua. Oma vajavaisuus, kodin kaoottisuus ja lähiöympäristö iskee liian lujaa näin naamaa. Ja sitten taas tulee kurjempi mieli omasta kateudesta.
Lista kai jatkuisi vaan. Tuleekohan elämässä vaihe kun kateutta ei tunne?
6 kommenttia:
Haluaisin sanoa tämän: huomaa että ranskan kielen "envie" tarkoittaa myös halua. "Envie de faire...." esimerkiksi on halu tehdä..mitä nyt sitten haluaakin tehdä.
Minulle tulee toisinaan myös kateudentunne joka kohdistuu vaikkapa kuten kirjoitit jonkun ihmisen taitoihin, ominaisuuksiin tai mihin vaan. Onnekseni hyvin pian sen jälkeen tulee halu. Halu yrittää samaa, yltää samaan tms.
Sitten on kaksi mahdollisuutta mitä tuosta seuraa: joko huomaan että olen täysin "turhaan" kadehdinut. Huomaan ettei asiassa ole mitään kahdehdittavaa syystä tai toisesta.
TAI minä opin uutta, tajuan jotakin, muutun - ja se mikä ensin oli kateuden näköistä onkin jotenkin jalostunut.
Ensinnäkin voin sanoa etten osaa minäkään olla kateellinen toiselle hienoista laitteista tai muusta, ehkä joskus vähän hienosta asunnosta tai vaatteista :D
Sitten, voi että tulin hyvälle mielelle tosta sun kirjoituksesta.. :) Tuli itkukin.. Itselle tuli ennemminkin sellainen olo tosta kutomisesta että mulla ei ole hitustakaan kärsivällisyyttä. Eilen totesin saman kun katselin tanssiohjelmia.. Sanoin että olishan se hieno osata tanssia, mutta mulla ei koskaan kärsivällisyys riittäis opetella sitä, ja samaan hengenvetoon totesin että multa taitaa kyllä puuttua se ominaisuus melko lailla kokonaan. Sain vahvistusta mieheltä että näin se taitaa vähän olla..
Kiva kuulla myös että asunto tai vaatteet näyttävät edes jonkin verran hyvältä, itse väittäisin edelleen vastaan :) Ainakaan sitä punaista ei ole mietitty mitenkään..
Mutta jos sitten siirtyisin siihen mitä sinä osaat keskivertoa paremmin..
Olet aina jotenkin niin järkevä ja realisti etkä hötkyile asioiden kanssa, itselläni ei ole sitä kykyä ollenkaan, ajattelen tunteella kaiken ja järki jää jonnekin taustalle ihan kokonaan. Kadehdin sitä miten osaat suhtautua lapsiin liittyviin asioihin tuolla järkevyydellä ja rauhallisuudella.
Tämä on aika tärkeä kyky, eikö?
Voisin väittää että se ei tule tapahtumaan omalla kohdallani..
En osaa selittää mikä se asia on joka monissa sun tekemisissä välittyy, se on joku rauhallisuus, mutta se saa joka kerta mut miettimään miksi itse en voisi myös vähentää hosumista ja säätämistä ja kaiken hysterisointia..
Itse tiedostan omat puutteeni hyvin, mutta toisaalta tunnistan mikä omissa kyvyissä on positiivista.. Tuo tunne/järki -juttu vaikkapa, puolensa kummassakin ajattelutavassa. Omiin hyviin kykyihin on kai vaan niin turtunut ettei ne tunnu miltään.
Kiitos piilomaja ja Taru ihanan pohdiskelevista kommenteista. Piti tässä sanoa enemmänkin mutta päässä lyö juuri nyt tyhjää. Kommentit kuitenkin saatu ja ajatuksella luettu!
Tuttuja ajatuksia. Nuita samoja olen viime päivinä pyöritellyt mielessä. Varsinkin tuota ajatuksia siitä että löytäisi työn josta nauttisi päivästä toiseen. Tai olisi oikeasti lahjakas jossain. Mikä on se minun juttuni? Mistä minut muistetaan?
Mä kadehdin sua, koska uskalsit kirjoittaa tän kirjoituksen. Mä en ole uskaltanut/ kehdannut, mutta tuskaillut usein samojen asioiden kanssa. Niinkuin kaikki.
Kiva, uusia kommentoijia:)
Riia: Niinpä, mistä minut muistetaan? Mutta toisaalta, suurin osa meistä on vaan niitä perusperttejä joita ei historiankirjoissa muisteta....
Anna: En kyllä tuntenut olevani mitenkään rohkea kirjoittaessani tätä. Lähinnä nolo.
Lähetä kommentti