Jännitimme jalat tärisevinä, kädet tutisevina. Juuri ja juuri pysyin pystyssä paksulla villaryijyllä yhdeksän sentin koroissani. Saimme sormukset nimettömiimme. Olimme kauniita ja komeita. Ajoimme vuoden ´66 autolla, kampaus viuhui tuulessa, vilkuttelimme valkoisilta nahkapenkeiltä ohiajaville. Saimme olla meille tärkeimpien kanssa.

Oli aurinkoista, iloista, liikuttavaa, onnellista ja erittäin hauskaa.

Juhlapäivämme oli täydellinen mutta liian lyhyt.

On outoa. Olla toimistoihmisenä koko päivä, olla erossa lapsista 9 tuntia (huoh), olla päästä terävä ja vitsikäs kun kahvihuoneessa viisastellaan. Leimata tulonsa ja menonsa, olla tehokas, ennakoiva ja suunnitelmallinen. Saada rahaa tilille niin ettei ole hädän päivää. Ihan outoa on ajatella asiat toisinpäin kuin ennen noin niinkun työasiamielessä ja huomata olevansa sittenkin ehkä hauskempi äiti kuin silloin kun oli enemmän aikataulutonta aikaa.

*******************************************************************************

Ravinto-opillisesti elokuu on ihmisen parasta aikaa. On tuoretta, vihreää, punaista, sinistä, kotimaista, halpaa, ilmaista ihanaa natusteltavaa. Vaikka sinne työpaikalle pöydän kulmalle.

Erilaista

Tämä kuu on erityinen, jännittävä, kiireinen, uusi, muuttava.

Tämän viikon olen vielä vapaa tekemään mitä huvittaa.

Tein pienen neulatyynyn, kaveriksi päällystin samalla kankaalla rasian parsinneuloille. Jos joskus ompelisin.

*********************************************************************************

Viuhti aloitti tänään maanantaina, kuudentena hoitopäivänä, itkun jo kotona ennen päiväkotiin lähtöä. Jouduin vetämään lapsen irti väkisin sylistäni. Onneksi hoitajat siellä ovat iloisia, lämpimän tuntuisia. Niin hyviä että vaikka Viuhti perjantaina kirkui lähtiessäni, päivä oli mennyt aika hyvin leikkien.

Kettu ja karhu meni oravien luokse

Tästä on jo kolme vuotta. Muistan sen syksyn hyvin, ja toisaalta olin jo unohtanutkin. Samat tunteet nousee pintaan. Istun täällä hiljaisessa kodissa, yritän ajatella kaikkea muuta, katselen kelloa etten vaan myöhästy klo yhdestätoista, tarkistelen että puhelin on toimintakunnossa varmasti. Kuvaan lasten tyhjää huonetta. Voisin käyttää tämän mielettömän vapaa-ajan hyödyllisesti, nauttien ja rentoutuen mutta sittenkään en osaa tehdä mitään.

Jalassa uudet, sovittamatta sopivat, farkut. 1e.

Tiuhtin huoneen "Yövalo" -juliste Heli Pukin. Tykkään niin näistä Pukin töistä. Ajattelen että kuvassa on meidän pojat, toisella ketun nimi, toisella karhun. Karhu seuraa kettua kuin hai laivaa. Juliste on ostettu jo pitkän aikaa ennenkuin karhunpoika syntyi meille.

Muutos on hyvästä mutta se ei tunnu vielä siltä.

Hiroshima, mu arm

Hauska yllättäen keksimäni iltaohjelma Tallinnan reissulla oli ulkoilmaelokuvanäytös hotellin vieressä ostoskeskuksen katolla. Vähän jouduin miestä taivuttelemaan ja vielä katolle kiivetessä hän oli epäilevä: "Näyttää rupuselta". Kun pääsimme katolle, paikka olikin viimeisen päälle laitettu. Istuimina makuuasentoiset rantatuolit, edessä valtava valkokangas, takana baaritiski, katsojille kuulokkeet sekä viltit. Miksi Suomessa ei järjestetä mitään tällaista? Tässä kohtaa mies oli tyytyväisen oloinen: "On se hyvä kun sä viet mua tällaisiin paikkoihin kun itse en tajuais". Ainoan miinuksen saa muovituopissa tarjottu muka-mansikkamargarita.

Näitä näytöksiä on ilmeisesti joka ilta kesällä, liittynee Tallinnan kulttuuripääkaupunkiuteen. Meidän kohdalle vaan osui elokuvana sellainen joka lähinnä nauratti aluksi, haukotutti nopeasti ja lopulta nukutti Irish coffeen jälkeen ihanan viltin alla. Irish coffeen siis tilasin kun jäädyin maisteltuani muka-margaritaa.

Hiroshima, my love.

(Voi olla ylivoimaisen hankalaa löytää kaikkien satojen taloudessa asustavien piuhojen seasta juuri se joka käy puhelimeen siirtääkseen kuvat siltä illalta kun kamera ei ollut mukana, kirota kun piuhoihin ei ole  yhtä universaalia mallia, samalla oppia mikä on bluetooth ja yrittää vielä kuvankäsittelyohjelmalla parannella maailman huonoimpia kuvia liittäkseen ne blogitekstiin.)