Viikonloppuna on syytä syödä hyvin

Meinasin kirjoittaa diipadaapaa säästä sun muusta mutta mitä järkeä siinä on. Marraskuu on marraskuu, ihan sama.

Tärkeämpää on kirjoittaa asioita joita en muista enää marraskuussa 2012. Että olen hymyillyt itsekseni lukiessani päiväkodin luonnehdintoja lapsistani varhaiskasvatussuunnitelmalomakkeilta, niissä sanottiin esimerkiksi että Tiuhti on ryhmässä pidetty leikkikaveri ja että ei ole mitään mistä hän ei innostuisi. Niissä sanottiin myös että Viuhti on äkkipikainen mutta rauhoittuu nopeasti (huom! päiväkodissa), jaksaa aina istua päiväpiirillä ja pitää musiikista. Olen hymyillyt myös lasten tarhakuville ja polttarivalokuva-albumille jonka ystävä lähetti postitse. Täytyy muistaa että olen tuntenut pieniä onnistumisiakin nuoremman hillitsemisessä raivokohtauksien partaalla.

Mantranomaisesti olen alkanut toistaa: "Halataan oikein kovasti, se auttaa" kun Viuhti saa sellaisen kohtauksen että ikkunat helisee ja tärykalvot tärisee. On ollut kertoja kun kiukkupussi ei enää olekaan raapinut, läiminyt ja repinyt minua, vaan on paniikissaan takertunut kaulaani ja halannut kovaa pulleilla käsivarsillaan jotta paha mieli menisi pois. Muutosta on.

****************************************************************************

Viikonloppu tuli niin tarpeeseen. On kiukuteltu liikaa, eikä vähiten me aikuiset. Toisaalta pää on täynnä asioita, toisaalta se on ihan tyhjä. Työt nyppii ja niitä on liikaa.

Ensi viikon pitkä viikonloppu vieläkin toivotumpi.

Taivas tänään klo 16.30. Niin mieletön että henkäisimme kaikki ja minä ryntäsin taasen kameran kanssa pervekkeelle. Kiitos työnantajan, puhelimellanikin saa näin kivoja kuvia silloin kun kamera ei ole mukana tai siitä on akku lopussa. Voisin järjestää auringonlaskunäyttelyn, kaikissa eri värinen maisema samasta kohdasta kuvattuna.

Ei tunnu yhtään marraskuulta eikä se haittaa.

Sienimetsässä, ja joskus muulloinkin tulee outo tunne. Ei, se en ole minä tässä roolissa. En tunne olevani aikuinen vaan lapsi lapsen seurana. En samalla tavalla turvallinen peruskallio kuin oma äitini. Kaipaan edelleen niin paljon tukea, apua, opastusta.

Missä välissä musta tuli äiti-ihminen, viisivuotiaan äiti? Viisivuotiaan, fiksun, hurmaavan, ajattelevaisen, empaattisen, huumorintajuisen lapsen äiti. Äiti joka kantaa uhmaista niska-pers-otteella päiväkodin ja ja kodin välillä. Katson itseäni ulkopuolelta, aina toisten silmin. Miten kaupanpihateinit minut näkevät, työkaverit, tarhantädit, naapurit? Ryytyneenä ja ikäloppuna, kokemattomana likkana? Vai onko oma identiteettini vaan jämähtänyt? Koen olevani enemmän sitä mitä olin lukiolaisena kuin sitä mitä minulta odotetaan nyt.

Kuin hypänneenä toiseen elämään. Olenko lapsilleni graniitinkova tukipylväs vai häilyväinen, epävarma äiti?

Tällaista sitä miettiin ennen nukkumaanmenoa klo 00.30 ja kirjoittaa äkkiä puhelimen muistikirjaan ettei ajatus katoaisi, löytää tekstin sieltä sitten parin päivän päästä ja meinaa silti hukata alkuperäisen ajatuksen.

Lokakuu näytti olevan hiljainen blogin kannalta. Oikeasti oli aika vauhdikas ja tapahtumatäyteinen kuukausi. Kaikkea hauskaa, yllättävää, mukavaa, tapaamisia ystävien kanssa. Sitten myös jonkin verran mielipahaa, rautalangasta vääntämistä, kiukuttelua ja äkäisiä puhelinkeskusteluja.

Viuhti oppii sanoja kovaa tahtia, yhdistelee niitä nyt jo parin-kolmen sanan jonoiksi: "iso auto", "Tiuhti ei saa", "piipaa-haukku". Piipaa-haukkuhan on tietysti mikä tahansa dalmatialainen. Jaa miksikö? No tietysti siksi että Palomies Samilla on dalmatialainen, palomiehellä on piipaa-auto ja palomiehen haukku on piipaa-haukku.

Sanotaan että kun kaksivuotiaan pituuden kertoo kahdella, saadaan aikuisena saavutettava pituus. Laskentakaavan perusteella meidän pikku Viuhdista tulee 190cm pitkä.

Lokakuussa myös tämä vauvelitukkapörrö siistiytyi pienen pojan tukaksi, Viuhtin kulmakarvat saatiin esiin ja otsatukan alta paljastui entistä hauskemman näköinen poika. Itse jätin noin kilon verran tukkaa kampaamon lattialle 3,5 tunnin session päätteeksi.

Viuhti täytti kaksi. Vietimme päivän kotona, isoveljen flunssailu ei meinaa loppua ollenkaan. Pesin viisi koneellista pyykkiä ja silti pyykkikorien, niiden molempien, pohjat ei näy. Iltapäivällä päiväunillemenotaistelun jälkeen aloitin uuden kirjan* ja söin viimeisen palan kakkua.

Jälleen kerran googletin voisilmäpeliä kun halusin leipoa jotakin herkullista enkä keksinyt mitä, lempiruokablogistani löytyi tämän sitruunamarenkikakunkin ohje. Lisäksi synttäreillä tarjottiin tätä ja tätä. Kyseinen blogi ohjeineen ei petä ikinä.



*) Uusi kirja oli kielletty ostos, heräte- sellainen, jälkikäteen vasta muistin lupaukseni olla ostamatta kirjoja tänä vuonna. Siksi täytyy korvata moka hankkiutumalla eroon kahdesta kirjasta. Voisin ehkä pitää arpajaiset.

Olen vaan edelleen yrittänyt löytää niitä syyskenkiä mutta vaikeaa on. Syys taitaa olla ohi ennenkuin kengät löytyy. Poikkesin nopeasti kaupungin uudessa, megamainostetussa kenkäkaupassa, ja pyh pelkkiä muovikenkiä. Ei yksiäkään nahkakenkiä koko puljussa. Toisaalta hinnat oli 19-39 euroa joten sen olisi pitänyt kertoa jo jotain. Sama homma koskee vaatetarjontaakin. Pelkkää akryyliä ja polyesteriä. Musta on tullut nirso ja taitaa olla parempikin että jää ostamatta. En mä jaksa enää noita halpisjuttuja jotka nyppyyntyy ja vanuttuu ekan käytön jälkeen.

Lääkärikäynnillä sen sijaan oli pelkkää priimaa, Viuhtin korvat nimittäin lääkärin sanojen mukaan. Ja putket paikoillaan. Viuhti oli kovin reipas, ihan eri poika kuin keväällä korvalääkärillä käydessä. Itki nytkin mutta selvästi koetti pysyä paikoillaan tutkittaessa ja nyyhkytti vain sellaista pientä itkua. Oltiin kyllä kotona leikitty korvalääkäriä jo etukäteen.

Nyt pitäisi leipoa synttärikakku, ja vähän muutakin. Juhlat tulossa.

Kirjoitin tiistaina:
Kyllä 5-vuotiaan ja kohta 2-vuotiaan äitinä on kivaa. Näin mietin yhä useammin ja tajuan kuinka paljon on helpottanut viime kuukausina. Muistan erään tuttuni jutelleen kun odotimme kuopusta että "eka puoli vuotta on ihan hullua kun toinen lapsi on syntynyt, mutta kyllä sitten alkaa helpottaa". Mä olen sitä mieltä että kyllä ekat kaksi vuotta on sitä haastavaa aikaa ja sitten muuttuu iisimmäksi. Näin viiden vuoden äitiyden kokemuksella, jatkostahan mulla ei ole tietoa. Vauva on aivan ihanan söpö pehmoinen paketti mutta melkeinpä vielä ihanampi on tuollainen puhumaan oppiva, oivaltava, iloinen taapero.

Loppuviikko on mennyt toisenlaisissa tunnelmissa. Lapset on olleet kipeitä, kiukkuisia ja kuopus välillä ihan kauhea. Kun on kurjan flunssainen olo, sanat näköjään vaihtuvat raivareiksi. Taantuma tammi-helmikuulle.

Tänään olin metsässä kaksi tuntia. Löysin suon. Tuommoinenkin paikka on ollut meiltä kilomterin päässä ja vasta nyt siitä sain tietää. Suot on mulle ihan vieraita maisemia. Siellä oli hieno tuoksu ja tikka hakkaamassa kelopuuta. En ole ikinä poiminut edes lakkoja. Suot on vähän pelottavia, mystisiä.

Suppilovahveroitakin löytyi, ihan täältä läheltä.